Romaani Café Cosmos eli jäävyäiset runoudelle kertoo kahdesta kouluaikaisesta kaveruksesta. Arno, romaanin kertoja, on vapaa toimittaja, joka tekee kirjaa Rickistä, runoilijasta ja indie-muusikosta, joka on saanut nimeä lavaesiintymisillään. Ongelmana vain on, että Rick on kadonnut ja hänet on löydettävä, jotta kirja saadaan valmiiksi. Arnon ura on siitä kiinni. Hän joutuu etsimään Rickiä eri paikkakunnilla. Samalla hänen on hoidettava perhe-elämä kaikkine kiemuroineen. Rick taas elää omassa sisäisessä viidakossaan. Kohtaavatko miehet koskaan, ja jos kohtaavat, niin millä tasolla? 

Romaanissa on näytteitä myös Rickin runoista ja yrityksistä setviä elämäänsä.

Ilmestynyt maaliskuussa 2020. Kustantaja Aviador.

SANOJA MUSTAN TÄHDEN ALLA (Aviador, 2018)

Kustantaja Aviadorin esite: Jukka Koskelainen tekee kirjassaan Sanoja mustan tähden alla pyhiinvaellusmatkoja muusikoiden haudoille. Matkakohteet ulottuvat Lontoosta Montrealin kautta Berliiniin ja Kaliforniasta Caracasiin. Koskelaisen suhde Leonard Cohenin ja David Bowien, Jack Brucen ja Greg Laken ja salsakuningas Tito Puenten musiikkiin on syvästi henkilökohtainen. Samalla Koskelainen pohtii kirjassaan näiden suurten muusikoiden ja lauluntekijöiden laajempaa kulttuurista merkitystä, ja heidän kuolemiaan yhden kokonaisen aikakauden päätöksenä. 1920-luvun iloisen Berliinin hengessä laulanut Udo Lindenberg on mukana teoksessa ainoana, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, vielä elossa olevana muusikkona.

Idän ympäriajo on runoelma heinäkuisesta pyöräretkestä – ja samalla kypsän lyyrikon aikamatka omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Aistivoimaiset havainnot itäisen Helsingin lehdoissa ja jokivarsilla limittyvät huomioihin ihmisen jättämistä jäljistä luontoon ja kyselevään mieleen. Runoilija kysyy ja kyseenalaistaa: mikään nähty ja koettu ei ole itsestäänselvää. Utelias välittömyys yhdistyy kriittiseen etäisyydenottoon.

Arvosteluja:

Kiiltomato:

http://www.kiiltomato.net/jukka-koskelainen-idan-ympariajo/

Helsingin Sanomat:

http://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002924574.html

Ajan halki, ajan yli

Jukka Koskelainen: Omegan jälkeen. Runoja, 94 s. Tammi 2013.

J

Mistä siinä sitten on kyse?

Tätä teos kysyy alati itseltään. Runoilijan vahvimpia puolia on aina ollut oppinut etäisyydenotto maailman ilmiöihin ja parodian vivahteilla maustettu reflektiivisyys, mutta nyt eron-teoissa on selkeämmin kyse uteliaisuudesta pohtia omaa poetiikkaa kuin valmiiksi kaivetun poteron pohjalta huutelusta.

Runoissa toistuu metalyyrinen kommentaari, muodon kyseenalaistaminen: ”Taisin sanoa tämän jo. / Ei se mitään: aivot toimivat / niin. Toistavat, heijastavat, / luovat kerroksia”. Nimillään ja alaotsikoillaan runot myös usein ilmaisevat, mihin perinteeseen ne erityisesti nojaavat: esimerkiksi runo ”Toinen yritys kuvata kiire” saa alaotsikon ”(nyt avantgarden ja kuuskytluvun keinoin?)”.

...

Ei runoilija aivan pelkästään tyydy kyselemään, vaan lohkoo myös vas-tauksia: ”se [runo] ei ole sika joka syö kaiken vaan lammaskoira / joka taiten pitää lauman kasassa”, hän kirjoittaa viitaten Matti Pulkkisen romaanimuotoa koskevaan kiteytykseen kaikkiruokaisuudesta. Ja tosiaan, vaikka Omegan jälkeen liikkuu aiempia teoksia enemmän arjessa kuin ylevissä maisemissa, on runoilijan mielimuoto edelleen tarkasti paimennettu, kellontarkkuudella toimiva säe, usein vapaasti mitallinen sellainen.

Monella muullakin tavalla Koskelainen nojaa voimakkaasti perinteeseen, niin muodollisesti kuin temaattisesti. Liikkuessaan vanhan ja uuden maailman rajamailla runot kallistuvat usein ensimmäisenä mainitun puoleen. Toisaalta niissä matkataan suvereenisti kaikkien aikojen ja paikkojen halki, eikä mihinkään ankkuroiduta pidemmäksi aikaa. Runojen puhuja hahmottuukin eräänlaiseksi juurettomaksi etsijäksi, jolle historian ja kirjallisuustradition perspektiivi ei tarjoa vain yhtä totuutta vaan monta. Tämä on virkistävää, vaikka huomaan hieman kaipaavani Koskelaisen alkupuolen tuotannon lähes julkeaa itsevarmuutta ja ylevyyttä.

Nöyryys on kuitenkin perusteltua: tavoitteleehan runoilija teoksessaan jonkinlaista transgressiota – vaikka puhuja sanookin, ettei ole koskaan ymmärtänyt dialektiikasta mitään. Mikä siis seuraa omegaa, käsitystämme lopusta?

Pohtiessaan historiaa edeltävää ja seuraavaa aikaa runot etsivät pääsyä järjestelmän – historiallisen tai poeettisen – ulkopuolelle.

Prosessuaalisuus tarjoutuu ainakin yhdeksi ratkaisuksi. Teos on samanaikaisesti sekä pakkomielteisen itsereflektiivinen että halukas unohtamaan yrityksen käsitteellistää. Tämä kehämäisyys muistuttaa kaiken olevan jatkuvassa liikkeessä. Lopun jälkeen tulee nimittäin aina uusi alku: ”’Poetiikka?’ Kiertää kehää, palata alkuun.”

Anna Tomi Lukeminen.fi -sivustolla