HISTORIAN VAI LUKEMISEN LOPPU?




Tuskin mihinkään muuhun julkaisuun on viitattu yhtä taajaan kuin Francis Fukuyaman kirjaan Historian loppu ja viimeinen ihminen. Yleensä kerrotaan, että Fukuyama uskoi (tai yleisesti uskottiin) historian lopun koittaneen 1989 ja maailman olleen meleenossa kohti liberaalia demokratiaa, joka olisi historian loppupiste. Sitten todetaan lyhyesti hänen olleen väärässä.

   Kirjasta on yleensä luettu sen nimen ensimmäinen osa. Lukemattomat kommentoijat katsovat sen oikeuttavan jatkuviin viittauksiin tähän kirjaan ja Fukuyaman uskomukseen.

Olen hyvin harvoin nähnyt kenenkään oikeasti lukeneen Fukuyaman kirjaa. Itse asiassa mieleeni tulee vain yksi, saksalainen filosofi Peter Sloterdijk, joka omistaa muutaman sivun ”historian lopulle” kirjassaan Zorn und Zeit (Vimma ja aika) vuodelta 2007. Käännän tähän siksi muutaman katkelman hänen kirjastaan. En itse edusta Fukuyaman tai Sloterdijkin ajatuksia sellaisinaan, tämä käännös (joka on vielä raakakäännös) syntyi vain reaktiona jatkuviin, joskin harhaanjohtaviin viittauksiin Fukuyaman kirjaan. Se nimittäin kertoo jotain olennaista ihmisen toiminnasta, ja siihen pitäisi reagoida ja ja sitä voisi pohtia eteenpäin sen sijaan, että ilakoidaan hullukurisella ajatuksella historian lopusta.

   En ole kovin paljon oikonut ja viimeistellyt suomennostani, siinä tulee lisäksi esiin Sloterdijkin osin omintakeinen tyyli. Teksti lienee kuitenkin luettavissa ja ymmärrettävissä.

 

 

Lukijan ei tarvitse käyttää kaikkea älyään huomatakseen, että monet tämän esseen teemat ja motiivit ovat peräisin kuvitteellisesta vuoropuhelusta Francis Fukuyaman vuoden 1992 kirjan The End of History and the Last Man kanssa. En mitenkään salaa, että tämä kirja kuuluu – huolimatta sen helposti havaittavista kriittisistä kohdista – niihin harvoihin tämän ajan poliittisen filosofian töihin, jotka osuvat aikakauden hermoon. Se on osoittanut, etteivät akateeminen ajattelu ja henkinen nykytilanne (Geistesgegenwart) aina sulje toisiaan pois…

   Omissa silmissäni on maailman kulku on vuoden 1990 jälkeen kaiken kaikkiaan vahvistanut Fukuyaman ( ja implicite Alexadre Kojèven) näkökannan, jonka mukaan tunnustuksesta käydyn kamppailun taju auttaa olennaisesti  ymmärtämään nykyisen maailman tilannetta. Vaikka Fukuyama itse sijoittuu Yhdysvaltojen konservatiivien joukkoon, se ei velvoita lukijaa millään lailla astumaan samaan leiriin. Hänen kirjassaan on edistyksellinen panos, joka tulee esiin, kunhan viitsii vetäistä syrjään konservatiivisen hunnun sen edestä, jolloin kirjan enemmän tai vähemmän tarkoitukselliset väärinluennat eivät ansaitse edes mainintaa…

   Fukuyaman kirjasta on tosiaankin tullut uusevankelisen sävynsä takia medioiden gadget, joka on kiertänyt maailmaa jokseenkin väärinymmärrettynä, niin ettei ole kajottu sen todelliseen ongelmanasetteluun. Jotta päästäisiin ”historian lopun” vakavaan käsittelyyn, pitäisi valottaa lännen maallisen ja teknologisen sivilisaation suhdetta kolmeen messiaaniseen eskatologiaan, jotka kehkeytyivät Lähi-idän uskonnollisesta ajattelusta – juutalaiseen, kristilliseen ja islamilaiseen…

 

Jos ymmärtää jotakin kirjallisuuskritiikin pelisäännöistä, ei ihmetytä, ettei Fukuyaman kirjalla juuri ollut onnea eurooppalaisten arvostelijoiden keskuudessa. Se tahdottiin ymmärtää enimmäkseen liberalismin liian pitkään kaikuneena voitonhuutona Neuvostoliiton luhistumisen ja ”sosialistisen vaihtoehdon” katoamisen jälkeen. Väitettiin, että kirjoittaja esittäisi historian loppu -teesillään vain ajankohtaistetun version jenkki-ideologiasta, jonka mukaan american way of life merkitsee ihmiskunnan kehityksen päätepistettä – savannilta shopping malliin, käsikirveestä äänestyslippuun, heimotulilta mikroaaltouuniin. Siitä lähin Fukuyaman kirjan nimeen viittaamisesta on tullut Euroopan kulttuurisivujen running gag. Koko joukko kirjoittajia ei väsy toistamaan, ettei historia tosiasiassa ole lopussa eikä voitokas länsi saa menestysvaiheittensa jälkeen levätä taistelussaan ideologista hirviötä vastaan – mikä on sinänsä täysin totta, vaikka asia pitäisi ymmärtää toisin kuin yleensä kerrotaan.

   Mainitsen vain, että nämä vastaväitteet esitetään yleensä uusrealistisen pilkan värittäminä, aivan kuin kommentoijat hekumoisivat ylivoiman tunteen vallassa heti kun yllättävät filosofisen kirjoittajan julistamasta ilmeisen naiivia sanomaa. Suotakoon myös Fukuyaman halveksijoiden epä-älylliselle affektille vain nopea maininta, ja voi myös ymmärtää, etteivät historioitsijat juuri tahdo luovuttaa työsarkaansa filosofeille. Itse asiassa Fukuyama on olennaisin kohdin jo ennakoidut kriitikkojensa huolet ja vastaväitteet. Kirjansa viimeisessä luvussa, jonka nimi on pahaenteisesti ”Viimeinen ihminen”, hän käsittelee vaikuttavan herkkävaistoisesti kysymystä, kykeneekö menestynyt liberaali demokratia todella tyydyttämään kaikille kansalaisten henkiset ja materiaaliset tarpeet. Hän vastaa skeptisen konservatiivin tapaan: ”liberaalin järjestyksemme ytimessä” on ristiriitoja, jotka pysyvät ”myös silloin kuin viimeinen fasistinen diktaattori, viimeinen suuruudenhullu kenraali ja viimeinen kommunistinen puoluevirkailija ovat kadonneet maan pinnalta.”

   Kirjan sisältämä aikalaisdiagnoosi ei ole siis pelkistettävissä sen nimen sisältäväksi iskulauseeksi, joka, kuten on pantu merkille, siteeraa vain Alexandre Kojèven Hegelin filosofian tulkintaa 1930-luvulta (joka puolestaan oli sijoittanut ”historian lopun” Hengen fenomenologian ilmestymisvuoteen 1807). Se tarjoaa valpasta havainnointia maailman kansalaisten välisistä arvovalta- ja kateuskamppailuista, jotka puhkeavat esiin, kun kansalaisvoimien mobilisointi ulkoisiin rintamiin on lakannut. Fukuyama esittää, että vapaana kelluvan tyytymättömyyden virtaukset ovat aina läpäisevä liberaaleja demokratioita. Toisinkaan ei voi olla, koska ihmiset on tuomittu thymoottiseen rauhattomuuteen, ”viimeiset ihmiset” vielä enemmän kuin muut, vaikka jälkihistorian massakulttuuri sujuu melkein täysin erotiikan merkeissä.  Heidän kunnianhimoaan ovat yhtä vaikea lievittää kuin – mikäli toisilla on enemmän menestystä – heidän kaunantunnettaan.

   Kun fyysiset taistelut on käyty, käynnistyvät metaforiset sodat. Niihin joudutaan vääjäämättä, koska liberaalin maailman summittaiset tyynnytystoimet – jolloin yhteisön jäsenet tunnustavat toisensa samanarvoisina kansalaisina – jäävät todellisuudessa liian muodollisiksi ja epämääräisiksi, jotta yksilöille avautuisi väylä onnelliseen tietoisuuteen. Myös ja ennen kaikkea laajalle levinneiden vapauksien maailmassa ihmiset edelleen sitkeästi pyrkivät saamaan erityistä tunnustusta, joka saa hahmonsa arvovaltana, hyvinvointina, seksuaalisina etuina ja älyllisenä ylivertaisuutena. Koska näiden määrä on aina rajallinen, liberaalissa järjestelmässä kertyy alakynteen jääneiden kilvoittelijoiden parissa suuri varanto kateutta ja ärtymystä – puhumattakaan niistä, joita on oikeasti syrjitty ja jotka on de facto suljettu ulos. Mitä paremmin ”yhteiskunnan” perustarpeet on tyydytetty, sitä värikkäämmin kukkii keskinäinen kateus. Se saa taistelemaan paremmista paikoista pikkusodissa, jotka läpäisevät kaikki elämän piirit. Yhtä kaikki "avoimen yhteiskunnan” järjestelmällä on etunaan, että siinä myös pimeämmät energiat luovat työpaikkoja. Kateus loihtii heltymättä uusia etusijoja erityisesti jatkuvasti moninaisemmalla kulttuuri- ja mediasektorilla.       

   Myös urheilusta on tullut laaja, asemansa vakiinnuttanut ala, joka tarjoaa voitto- ja esiintulomahdollisuuksia ja jolla voi stimuloida ja kanavoida postmoderneja kunnianhimon ylimääriä. Kaiken kaikkiaan voi todeta: jälkihistorian heltymättömissä arvovaltataisteluissa syntyy jatkuvasti uusia eliittejä ja ei-eliittejä. Jos julkisuutta hallitsee lukemattomien toimijoiden ilmaisuelämä, niiden, jotka eivät kykene olemaan korkeissa asemissa mutta ovat silti päässeet pitkälle, voi olla varma, että kyseessä on kukoistava demokratia.

 

Lisään vielä pari huomota Sloterdijkin kirjan katkelmiin: Fukuyaman mukaan liberaali demokratia on siis paras järjestelmä, koska se tarjoaa parhaan mahdollisuuden purkaa thymoottista energiaa – tunnustuksen tarvetta, kiihkeyttä. Kontrolloitu järjestelmä, esimerkiksi reaalisosialismi, ei tällaista mahdollisuutta tarjoa. Tästä hänen kirjassaan on kyse. Ja tähän voi lisätä, että vaikka liberaali demokratia olisi ollut huonossa huudossa kulttuuri- ja vasemmistopiireissä, voi luoda katseen vaikkapa Iraniin, jossa on juuri esiintynyt suuria mielenosoituksia vapauksien puolesta – juuri sellaisen mallin puolesta, jossa ihmiset saisivat tunnustusta sellaisina kuin ovat, sen vuoksi, mitä he tekevät ja mihin he pyrkivät uskonnollisen järjestyksen noudattamisen ja tottelemisen mukaan.

Suuria, miljoonien ihmisten mielenosoituksia on koettu myös Valko-Venäjällä ja Venezuelassa – suurin osa ihmisistä tahtoo eroon tukahduttavasta järjestelmästä, joka ei suo ihmisille tunnustusta. Siten vaikka omassa ns. läntisessä järjestelmässämme olisi vaikka millaisia vikoja (niitä voi varmasti luetella loputtomiin), emme koskaan tahtoisi tänne samanmoista kontrollijärjestelmää. Jos menetämme sen, tajuamme sen omissa nahoissamme.

Toinen kysymys sitten on, että demokratia on viime vuosina ottanut takapakkia monissa valtioissa. Siinä mielessä Fukuyaman ennustus on mennyt pieleen, kuten hän itse joutuu rituaalinomaisesti myöntämään joka ikisessä haastattelussa (joiden tekijät tuskin ovat lukeneet hänen kirjaansa). Fukuyama toisin ennusti, että prosessi on pitkä ja vaivalloinen, joten emme vielä tiedä, kuinka moni maailman kolkka seuraa asukkaittensa todellista tahtoa ja kuinka monessa kolkassa hallitsijat päättävät yksin, mihin suuntaan mennään.

Lisäksi Fukuyaman kirjan ”End” viittaa ennen kaikkea historian päämäärään. Maallisella historialla ei varmaankaan ole päämäärää, ei edes liberaali demokratia ole oikeasti sellainen. Jäljelle jää, että mikäli tahdomme vaikuttaa asioihin, maailmantilanne todistaa, että se onnistuu paremmin liberaalissa demokratiassa kuin jonkin kaikkivaltiaan keskusjehun johtamassa valtakunnassa.



Blogin sijasta; muutama huomio ja esseen aihe

Suurin osa ihmisistä on ihan hyviä (mutta mitä tehdä loppujen kanssa?)

Mietteitä Rutger Bregmanin kirjasta Hyvän historia. (Teksti perustuu englanninkieliseen käännökseen, joka ilmestyi ennen Mari Janatuisen suomennosta).

Ennen oli paremmin. Ei, ei kuusikymmenluvulla, 1800-luvulla tai keskiajalla. Vaan aikana ennen maanviljelyksen keksimistä. Näin esittää hollantilainen Rutger Bregman kirjassaan De meeste mensen deugen, joka on käännetty englanniksi nimellä Humankind. Kirjan kannessa sana on katkaistu niin, että siinä lukee Human kind.

Kirja on tulossa syksyllä suomeksi nimellä Hyvän historia: ihmiskunta uudessa valossa.

Alkuperäinen nimi on oleellinen, sillä se tarkoittaa, että ”suurin osa ihmisistä on hyviä.” Juuri se on Bregmanin sanoma. Ihmiset eivät yleensä ole aggressiivisia ja itsekkäitä. Syynä kun on ennen kaikkea se pessimistinen ihmiskuva, jota keskuuteemme levitetään.

Vaikutusvaltaisin pessimisti oli valistusfilosofi Thomas Hobbes (1588-1679), jonka mukaan ihminen on ihmiselle tunnetusti susi. Luonnontilassa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, ja siksi ihmiset pitivät parempana panna pystyyn valtion, jota johtaa vahva johtaja ja kunnon kuri.

Bregman tuo rinnalle Jean-Jacques Rousseaun (1612-1672) näkemyksen, jonka mukaan ihminen eli alkutilassaan kaikessa rauhassa ja vähään tyytyen. Sotia ja epätasa-arvoa ei ollut. Sekä Bregman että Rousseau maalavat metsästäjä-keräilijät elämästä varsinaisen idyllisen kuvan. Kaikki meni heidän mukaansa pieleen, kun maatalous keksittiin. Syntyi valtasuhteista, epätasa-arvoa, sotia, ja ahneutta, koska jotkut alkoivat omistaa maita ja tarvikkeita.

Bregman siteeraa kuuluisaa kohtaa Rousseaun teoksesta Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (1762): ”Ensimmäinen ihminen, joka maa-alueen rajattuaan keksi sanoa: tämä on minun ja löysi vielä ihmisiä, jotka olivat tarpeeksi yksinkertaisia uskoakseen sen, oli kansalaisyhteiskunnan todellinen perustaja. Miltä kaikilta rikoksilta, sodilta, murhilta, kauhuilta ja kurjuudelta ihmiskunta olisikaan säästynyt, jos joku olisi kiskonut hänen aidanpylväänsä maasta ja täyttänyt hänen rajaojansa ja huutanut kanssaihmisilleen: Älkää kuunnelko tuota huijaria, olette hukassa jos unohdatte, että maan hedelmät kuuluvat kaikille eikä maa kuulu kenellekään!” (Suom. Ville Keynäs).

Hobbes ja Rousseau on esitetty monissa kirjoissa ennenkin napit vastakkain. On helppo vastata siihen, kumpi näistä filosofeista oli oikeassa. Ei kumpikaan. Koko vastakkainasettelu on väärä, koska molemmat kuvaukset ovat vain kuviteltuja tilanteita, jotka kärjistävät ilman historiallista perusteita.

Bregman taas valitsee muitta mutkitta Rousseaun. Seurataan siis häntä, koska koko joukko muitakin lukijoita seuraa. Britannian ja Saksan Amazonin verkkokaupassa uudelle kirjalle on annettu lähes aina viisi tähteä. Minä en aivan täysiä tähtiä antaisi, koska kirjassa on jokunen liian paha ristiriita.

Rutger Bergman on vasta 31-vuotias populaarihistorioitsija, jonka edellinen kirja Gratis geld voor iedereen puolusti perustuloa. Se  oli menestys, ja se ilmestyi suomeksikin nimellä Ilmaista rahaa kaikille (kiitos, kyllä kelpaisi.) Esimerkiksi Lontoon suuressa Foyles-kirjakaupassa sen englanninkielinen versio Utopia for Realists oli viime vuoden lopussa esillä parhaimmin myytyjen kirjojen pinossa.

Siitä on hyvä jatkaa. Uusi kirja onkin saanut jo kovasti huomiota Englannissa ja Saksassa.

Bregman ei tietenkään tyydy vain luolaihmisen kunnianpalautukseen. Hän tahtoo kiistää niin sanotun pintasilausteorian (Veneer theory) , jonka mukaan sivilisaatio on vain ohut harso, joka verhoaa ihmisen eläimellisen ja vaistonvaraisen puolen. Termin keksi Bregmanin maanmies, kädellisten tutkija Frans de Waal, ja sen mukaan ihmisen julma, eläimellinen luonto tulee tiukan paikan tullen nopeasti esiin. Ihmisestä tulee helposti peto.

De Waal suhtautui teoriaan kriittisesti. Se on saavuttanut kuitenkin paljon suosiota. Kuinka paljon olenkaan lukenut romaaneja ja nähnyt elokuvia, joissa kaikki on ensin näennäisen sivistynyttä, mutta sitten tulee konflikti  ja ihmiset alkavat käyttäytyä ilkeästi, jopa raa’asti. Monet dekkaritkin perustuvat tähän kaavaan.

Kun kirjoitan tätä, Ylen Teema -kanava esittää Michel Haneken elokuvaa Happy End, jossa väkivalta ja sadistisen taipumuksen purskahtaa äkisti pintaa, kun muuan perhe yrittää elää kaikessa rauhassa porvarillista elämäänsä.

Monet 1900-luvun taiteilijat saivat varmasti paljon vaikutteita Sigmund Freudin psykoanalyysista, jonka mukaan alitajuntaan on kasaantunut kaikenlaista torjuttua ja pimeää tavaraa, joka putkahtaa ennen pitkää ykskaks yllättäen esiin. Myös Nietzsche – jonka vaikutus 1900-luvun ajatteluun oli valtava – korosti, että ihminen on ennen kaikkea vaisto-olento, joka on keksinyt järjen ja hengen kieltääkseen vaistojen vaikutuksen. Bregman tyytyy vain mainitsemaan Freudin ja Nietzschen, mutta hän ei olekaan mikään aatehistorioitsija.

1800-luvun lopulla vaikuttaneiden Thomas Henry Huxleyn ja Herbert Spencerin sosiaalidarwinismi saa osakseen yhden kappaleen. Elämä on taistelua, ja se pyrkii pääsemään eroon heikosta aineksesta, Spencer korosti. Tehkäämme me samoin.

Tunnetuin teorian edustaja on William Goldingin romaani Kärpästen herra vuodelta 1954. Joukko poikia haaksirikkoutuu autiolle saarelle. Vähitellen he perustavat oman kulttinsa ja alkavat käyttäytyä raakalaisten tapaan. Moneen kertaan kirja on julistettu osoitukseksi siitä, miten ohut on sivilisaation pintakerros. Romaani on kuitenkin puhdasta fiktiota.

Bregman löysi kuitenkin vastaesimerkin, joka on täyttä totta (ja josta on ollut jo lehdissäkin juttua). Vuonna 1965 kuusi 13-16 vuotiasta poikaa otti hatkat koulussa, otti veneen ja haaksirikkoutui autiolle, karulle saarelle Tongan eteläpuolella. He tekivät yhteistyötä, pitivät malttinsa, kehittivät tavan riitansa. He kasvattivat ruokaa tarhassa, säilöivät vettä, he olivat panneet pystyyn jopa eräänlaisen kuntosalin, sulkapallokentän ja kanatarhan. Näin he elivät yli vuoden, kunnes muuan kalastaja löysi ja pelasti heidät.

Varmuuden vakuudeksi yksi kirjan luku käsittelee kokeita, joiden oli tarkoitus näyttää ihmisluonnon piilevä julmuus. Milgramin kuuluisa tottelevaisuuskoe, jossa koehenkilöitä saatiin kehotuksin antamaan sähköshokkeja opiskelijoille, jotka muistivat jonkin asian väärin. Robbers Caven leirikoe 1950-luvulla, jossa leirille lähtenyt poikajoukko alkoi taistella toista leirille myöhemmin tuotua joukkoa vastaan. Stanfordin vankilakoe 1971, jossa vartijoiksi värvätyt koehenkilöt kohtelivat julmasti vangeiksi värvättyjä.

Kaikki nämä kokeet olivat huijausta, joissa kokeen järjestävät usuttivat koehenkilöt toimimaan toisiaan vastoin, koska he tahtoivat osoittaa, että ihminen tilaisuuden tullen valmis julmuuksiin. Kun näitä kokeita on ruodittu jälkeenpäin, on käynyt ilmi, etteivät tulokset täytä tieteen vaatimuksia, koska niissä jätettiin kertomatta paljon sellaista, mikä ei sopinut järjestäjien ennakko-oletuksiin.

Myös Milgramin kokeessa olikin oikeasti vähemmän niitä, jotka olivat valmiita antamaan sähköshokkeja. Ne jotka antoivat shokkeja, sanoivat tehneensä niin epäilyjen jälkeen, koska uskoivat edistävänsä siten tiedettä – ja tekevänsä näin jotain hyvää.

Englannissa toistettiin Stanfordin vankilakoe 2000-luvun alussa televisiota varten. Koe meni täysin pipariksi. Vangit ja vartijat lyöttäytyivätkin yhteen, eikä kukaan kohdellut ketään julmasti. Erona alkuperäiseen kokeeseen oli, että vartijoita ei kehotettu eikä käsketty kohtelemaan vankeja julmasti.

Ihmisten moraali ei petä edes kovissa paikoissa, Bregman painottaa. Jopa kovien pommitusten aikaan ihmiset toimivat tyynesti ja toinen toisensa hyväksi, kuten kävi ilmi, kun saksalaiset pommittivat Lontoota toisen maailmansodan aikaan ja kun liittoutuneet pommittivat sitten Saksan kaupunkeja.

Sotilaat eivät yleensä tahdo tappaa vaan ampuvat tahallaan ohi tai jäävät latailemaan kivääreitään. Tähän kohtaan liittyy tosin yksi Bregmanin kirjan ristiriidoista. Myöhemmin hän nimittäin selittää, miksi saksalaiset taistelivat niin kiivaasti ja kurinalaisesti toisen maailmansodan aikana. Syy ei ollut natsi-ideologia tai isänmaalaisuus, kuten liittoutuneiden analyytikot aluksi olettivat. Syy oli toveruuden henki. He taistelivat toistensa puolesta. Ilmeisesti  he olivat myös valmiit tapaamaan eivätkä ampuneet tahallaan ohi.

Bregman selittää tämän sillä, että sama piirre, joka tekee ihmisistä luonnostaan hyviä, aiheuttaa myös äärimmäisen pahuuden. Halu kuulua joukkoon. Tuntea yhteyttä. Myös Eichmann vei juutalaisia keskitysleirille, koska hän tahtoi kuulua joukkoon, tehdä sen, minkä ounasteli olevan Johtajalle mieliksi.

Tämä selitys pahuudelle on omalla tavallaan pätevä, mutta varmasti pahan kerran riittämätön. Holocaust ja kansanmurhat vaativat muitakin syitä kuin ihmisen tarpeen kuulua joukkoon ja tehdä mieliksi muille ja johtajille. Siitä huolimatta, että mitään tyhjentävää selitystä pahuudelle tuskin on.

Eichmann tahtoi jatkaa toimiaan vielä sodan jälkeenkin. Hän ei ollut mikään väritön virkamies, joka pani asioita toimeen. 

Ei tarvitse käydä läpi pahimpia kansanmurhia ja muita julmuuksia nähdäkseen, että Bregmanin selitys pahalle on lopulta hätäselitys. Se tarkoittaisi, että ihmiset tappavat ja kiduttavat toisia vain siksi, että uskovat tekevänsä hyvää. On hyvin outoa, että kirjan vastaanotossa on toistaiseksi hyväksytty tämä selitys "uutena" ja "epäsovinnaisena". 

Siksi on tärkeää, millaisia tarinoita meille kerrotaan, Bregman väittää. Jos sanotaan ihmisten olevan pohjimmiltaan paha ja itsekäs, ihmiset alkavat käyttäytyä sen mukaan. Jos taas kerrotaan ihmisten olevan hyvä ja pätevä, jos heihin luotetaan, saadaan aikaan enemmän valmiutta auttaa, tehdä hyvää. Niin, ja tuottavampia ihmisiä, kuten esimerkit niistä yrityksistä osoittavat, jotka luottavat työntekijöihin ja antavat pienille ryhmille enemmän päätäntävaltaa.

Jos lapsille tai koululaisille kerrotaan, etteivät he pysty parempaan tai että he kuuluvat huonompaan ryhmään, he alkavat käyttäytyä sen mukaan. Bregman kutsuu tätä nosebo-vaikutukseksi, plasebo-vaikutuksen vastakohdaksi.

Bregmanin kirjan paras anti on juuri näissä esimerkeissä. Ihmisiin kannattaa luottaa, heille kannattaa antaa päätösvaltaa. Kaikki ovat tyytyväisempiä ja työn tulokset paranevat.

Tosin nosebo-vaikutukseen liittyy myös ristiriita yleisemmällä tasolla. Bregmanin mukaan sivilisaatio on ollut katastrofi. Kirjassa on todellakin luku nimeltä ”sivilisaation kirous”. Sotia, epätasa-arvoa, tauteja. Avain toisin oli ihanan esihistorian aikaan.

Viime vuosikymmeninä asiat ovat kuitenkin menneet parempaan päin, köyhyys ja sairaudet ovat selvästi vähentyneet. Bregman nojaa ruotsalaisen Hans Roslingin esimerkkeihin, joita tämä esittää kirjassa Tosiasioiden maailma. Kun Rosling kysyi ihmisiltä, uskovatko he köyhyyden vähentyneen. lisääntyneen vai säilyneen samana viime aikoina, ylivoimaisesti suurin osa vastasi sen lisääntyneen tai säilyneen samana. Samoin kävi luonnononnettomuuksissa menehtyneiden ja muiden vastaavien kysymysten osalta.

Tämä havainto kuitenkin näyttää kumoavan Bregmanin ylistämän nosebo-vaikutuksen. Meille kerrotaan paljon kielteisiä tapahtumia ja trendejä nykymaailmasta, ja ihmiset laajalti uskovat asioiden menevän huonompaan suuntaan (tämä sivuaa aihetta, jota käsittelen kirjassani Rakas rappio: pelastus ja perikato länsimaisessa ajattelussa, Atena 2012). Miten on siis mahdollista, että niin moni asia on mennytkin parempaan suuntaan? Nosebo-efektin pitäisi tehdä tyhjäksi Roslingin havainnot.

Korostan kuitenkin uudestaan Bregmanin kirjan myönteistä sanomaa: ihmisiin kannattaa luottaa, käyttää omia kykyjään ja ideoitaan. Siten saadaan parempi maailma.

Sen sijaan Bregmanin tarinaan jalosta villistä en juurikaan usko. (Rousseau ei muuten käyttänyt tätä ilmaisua ”jalo villi” eikä uskonut, että oletettuun luonnontilaan voisi palata; siksi hän kirjoitti Yhteiskuntasopimuksen, jossa elettäisiin pienessä kaupungissa salaperäisen ”yhteistahdon” vallitsemana”.)

On ilmeistä, että kun siirryttiin maanviljelykseen, ihmisten koko pieneni ja ravinto yksipuolistui. Ilmaantui monenlaista ongelmaa ja vitsausta, joita ei ennen tunnettu. Mutta metsästäjä-keräilijä -yhteisöjen elämä tuskin oli niin rentoa, kun Bregman antaa ymmärtää. Olisi tehty töitä vain 15-20 tuntia viikossa ja muu aika ”hengailtu ja seurusteltu”.

Myös toinen populaarihistorioitsija Yuval Noah Harari esitti maanviljelykseen siirtymisen suurena onnettomuutena jättimenestykseen yltäneessä kirjassaan Sapiens: ihmisen lyhyt historia. Ei ihme, että englanninnoksen kannessa onkin Hararin kehu: kirja ”haastoi minut ja sai minut näkemään ihmiskunnan uudesta näkökulmasta”.

Aloin etsiä lisää tietoja ihmisen esihistoriasta.

Yliopisto-lehti kirjoittaa vuonna 2019, että Helsingin yliopiston monitieteinen tutkijaryhmä tutkii metsästäjä-keräilijäyhteisön elämää. Lehti kuvittelee, millaista olisi elää sellaisessa yhteisössä ja kirjoittaa, että elämäntavassa on myös riskinsä. Eliniänodote on vain 20-40 vuotta, ja nälänhätä on tuttu vieras. Lapsikuolleisuus suurta. Vain puolet yhteisön lapsista pärjää hengissä 15-vuotiaiksi. Tavalliset taudit ja jopa haavat tappavat herkästi, samoin loiset. Kovin mukavaa ei ole myöskään lukea, että ”vanhus saatetaan tappaa oman yhteisön sisälläkin. Muuan muassa saamelaisilla on raportoitu vanhusten heitteillejättöjä, jakuuteilla ja inuiiteilla itsemurhaan kannustamista ja ache-intiaaneilla suoraa surmaamista.”

Entä väkivalta? Bregmanin mukaan sitä ei juurikaan esiintynyt, vaan matkan varrella kohdattujen vieraitten kanssa pysähdyttiin turisemaan kaikessa rauhassa ja jotkut saatettiin ottaa mukaan omaan ryhmään. On ilmeisen vaikea kuitenkin arvioida väkivallan määrää, koska metsästäjä-keräilijöiden elämästä on niin vähän tietoa. Joitain luolamaalauksia voi tulkita sotimisen kuvauksena, mutta ehkä ne esittävätkin jotain muuta.

Luultavasti metsästäjä-keräilijät eivät käyneet valtavia sotia. He elivät siihen liian pienissä yhteisöissä. Ylipäänsä ihmisiä oli siihen aikaan maapallolla vähän. Mutta silloisilla heimoilla oli muita vaikeuksia ja vaivoja, joten elämä tuskin oli Bregmanin esittämää auvoa. Lisäksi on huomautettu, että lyhyeen työaikaan ei laskettu aikaa, joka kului ruuan ja työkalujen valmistukseen ja asuinsijan hoitoon. Jos nämä toimet otetaan mukaan, työajaksi saadaan yli neljäkymmentä tuntia viikossa.  Lisäksi vanhoista luu- ja kallolöydöistä on havaittu paljon väkivaltaisten kahakkojen merkkejä. Bregmanin mukaan nämä olisivat villieläinten aiheuttamia, mutta monen tutkijan mukaan merkit oat pikemmin keihäiden ja muiden aseiden aikaansaamia.

Omalta kannaltani on myös kiinnostavaa, että Bregman esittää myös lukuja, jotka tulevat lähelle kirjani Mahtava minä: itsekkyyden voima ja vastavoimat (Atena 2017)aihetta. Suurin osa ihmisistä uskoo tekevänsä asioita kiinnostuksesta ja omasta halustaan. He haluavat myös auttaa yhteisöä. Samaan aikaan yhtä suurin osa (kolme neljännestä) kuitenkin uskoo, että muut ihmiset opiskelevat, tekevät töitä ja harrastavat itsekkäistä syistä, hakevat omaa etuaan. Epäitsekkyyttä siis pidetään arvossa Bregmanin soimimasta kapitalismista ja sivilisaatiosta huolimatta. Pahat tarinat ovat vain saaneet ihmiset uskomaan itsekkyyteen yleisenä toiminnan motivoijana.

Kolmas populaarien tietokirjojen kirjottaja Malcolm Gladwell esittää kuitenkin kirjassaan Sinisilmäiset, että evoluutio on luonut meille taipumuksen luottaa muihin ihmiseen. Jos olisimme jatkuvasti epäluuloisia, hommat eivät juuri sujuisi.

Juuri tätä luottamisen taipumusta huijarit käyttävät hyväkseen. Gladwell kertoo kenestäpä muustakaan kuin Hitleristä, johon Chamberlain luotti, koska hän teki tähän rehdin vaikutelman. Hän kertoo Bernie Madoffista, jota pidettiin rehellisenä ja mukavana miehenä, vaikka huijasi muilta miljoonia. Hän kertoo Kuuban laskuun toimineesta vakoojasta, joka melkein pääsi Yhdysvaltain sotilastiedustelun johtajaksi, koska hänestä ei tahdottu uskoa mitään pahaa.

Mistä nämä huijarit ovat peräisin? Esimerkkejä riittäisi tukuittain. Entä joukkomurhaajat, hyväksikäyttäjät? Pahuuden selitystä voi aina siirtää eteenpäin, sanoa että muut ovat vuorostaan käyttäneet heitä hyväksi. Että he ovat väärien, ihmisen pahuutta ja ahneutta korostavien tarinoiden uhreja. Mutta mistä ne ovat vuorostaan peräisin. Putosivatko nämä muita vahingoittavat ihmiset, väärät tarinat ja pahuus yleensäkin ulkoavaruudesta? Eivätkö ne kuulukaan ihmiskuntaan tai yleensä ihmisen olemukseen?

Bregman ei näytä huomaavan, että jos nykyiset vitsaukset, kaikki pahuus ja ahneus, ovat peräisin sivilisaation synnystä, ihmisten ei pitäisi nykyään olla pohjimmiltaan hyviä ja rauhaa rakastavia, kuten Bregman väittää. Hän kertoo siis loppujen lopuksi sadun, jossa ihmiset ovat pahan lumouksen, synkän tarinan, vallassa, ja siitä lumouksesta hän tahtoo ravistaa meidät irti.

Entä Bregmanin sankari Jean-Jacques Rousseau? Hänet tunnetiin hyvin riidanhaluisena ja hankalana ihmisenä. Hän jätti kaikki viisi lastaan orpokoteihin, jotka noihin aikoihin olivat infernaalisia paikkoja; lapset tuskin selvisivät hengissä aikuisiksi asti. Voidaan tietysti sanoa, että tämä on ad hominem -argumentti: jonkin esittämää väitettä pitää tarkastella sellaisenaan puuttumatta siihen, mitä hän muuten edustaa. Mutta kiinnostavaa silti on, että Rousseau ei itse elämällään edustanut Bregmanin ihanneihmistä, joka luottaa muihin, arvostaa heidän näkemyksiään ja tekee yhteistyötä heidän kanssaan. (Lisää Rousseaun hankalasta luonteesta voi lukea Nigel Rodgersin ja Mel Thompsonin kirjasta Huonosti käyttäytyvät filosofit.)

Vähän häiritsee myös se, että Bregmanin kuva uskonnon psykologiasta (vain keksittyjä tarinoita) ja valistuksesta (samaa pessimististä ihmiskuvaa kuin uskonnoillakin) on melko lattea. Ehkä tämä puute ei kuitenkaan vaikuta kovasti kirjan kokonaispanokseen.

Bregmanin kirjaa nimittäin voi ilman muuta puolustaa: hän tahtoo vain osoittaa, että suotuisa kehitys on mahdollista, vaikka kaikkea julmuutta on pantu toimeen. Ihmisen kykyä hyvään ja yhteistoimintaan ei ole riittävästi korostettu.

Silti kysyn: entä mitä Bregmanin kirjassaan aika ajoin tuomitsema sivilisaatio sitten on? Eiköhän se ole jotakuinkin kaikki, mitä ympärillämme on. Jos näet ympärilläsi luontoa, koskematonta luontoa, sekin on sivilisaation tuote, koska ilman sitä ei olisi käsitystä siitä mitä on luonto tai mitä on koskematon luonto.

Bregman myös puhuu ihmisisä aivan kuin olisimme kaikki yhtä. Saksalainen taloustieteilijä Dominik Enste sanoo kirjassaan Geld für Alle, että taloudellista käyttäytymistä valottavien tutkimusten mukaan viidestä kymmeneen prosenttia ihmisistä käyttäytyy puhtaan epäitsekkäästi, 60-70 prosenttia taas vastavuoroisen altruistisesti ja 20-30 prosenttia itsekkäästi. (Vastavuoroinen altruismi tarkoittaa tavallista elämää: minä teen sinulle jotain, sinä teet sitten vastapalveluksen, jonka ei tarvitse olla samaa lajia; jos Pete korjaa hellani, vastapalvelus voi olla, että kuuntelen parin illan ajan Peten huolia).

Tämä jako pätee Ensten mukaan kaikkialla, myös eri kulttuureita. En löydä kunnon lähdeviitettä tälle väitteelle, mutta se kuulostaa uskottavalta siitä huolimatta, että kukaan tuskin kuuluu kokonaan vain yhteen kategoriaan (jopa minä saatan tehdä välillä epäitsekkäitä tekoja).

Siksi Bregmanin ajama kansalaispalkkakin on Ensten mukaan kiinnostava mutta ongelmallinen ehdotus. Ihmiset eivät ole samanlaisia. Jotkut käyttäisivät saamaansa rahaa väärin. (En itse ota asiaan tässä kantaa).

De meeste mensen deugen, kaikesta huolimatta. Enemmistöön kuuluvat kaikki vastavuoroiset altruistit: he ymmärtävät, että hyvillä teoilla saa vastineeksi muuta hyvää. Bregman esittää monta esimerkkiä tästä. Kolumbian sissit saadaan luopumaan aseista, kun heille pysytetään joulukuusia ja pudotetaan valoja, joiden avulla voi suunnistaa kotiin jouluksi. Venezuelalaisessa pikkukaupungissa taas kansalaisliikkeen ehdokas voittaa vanhan ja hallituksen uuden eliitin edustajat, antaa päätäntävaltaa kansalaisille ja kaupungin asiat paranevat.

Lopuksi Bregman antaa nykytyylin mukaiset kymmenen elämänohjetta. Otetaan tähän niistä pari: tule ulos kaapista äläkä pelkää olla hyvä. Hyvyys on yhtä tarttuvaa kuin kyynisyys. Uusnatsien marssikin kääntyy voitoksi, kun siihen osallistumattomat tekevät siitä hyväntekeväisyysmarssin, keräävät rahaa äärioikeistoa vastustavalle järjestölle jokaisesta metristä, jonka natsit marssivat. Pahaan ei kannata vastata pahalla.

Toinen ohje: älä seuraa uutisia ja somea. Minäpä viritän tätä ohjetta hieman: seuraa niitä puolet siitä ajasta kuin nyt. Osta kirjoja, älä vain lainaa, jos ei ole rahaa, luovu parista tuopista tai muusta turhasta, osta vaikkapa juuri Bregmanin kirja, ja kirjoita kynällä vihkoon niiden hyvät JA huonot ideat. Pidä siis lasi koko ajan puoliksi täynnä.

Pahuuden ongelma jää kirjassa tosin ratkaisematta: mistä maailmaa mylläävät ahneus, itsekkyys ja julmuus ovat peräisin, jos suurin osa ei niihin sorru? Miten on mahdollista, että suurin osa ihmisistä on edelleen hyviä, vaikka maanviljelyn keksiminen pilasi kaiken? Miksi psykopaatit ja aggressiiviset pomot saavat niin paljon valtaa?

En minäkään osaa selittää pahan olemusta ja alkuperää. Mutta siinä on jotain syvempää ja arvotuksellisempaa kuin vain halu uskoa olevansa oikealla puolella. Bregmanin pitäisi pystyä käsittelemään laajemmin, miksi juuri heimoajattelu, usko oman heimon paremmuuteen, ajaa väkivaltaan muita vastaan.

Kirjansa aluksi hän käyttää lähteenään muun muassa Sebastian Jungerin kirjaa Tribe, joka esittää, että toimimme paremmin pienissä yhteisöissä ja nykyinen elämä aiheuttaa kaikki ongelmat. Heimoyhteisön hyveet tulevat esiin juuri Lontoon pommituksen kaltaisissa tilanteissa. Ja sodassa. Junger tosiaan kirjoittaa, että sota ilmentää heimon yhteenkuuluvuutta, ja siksi sotilaiden on vaikea elää rauhan tilassa.

Tällä taas on yhteys arkkikonservatiiviseen näkemykseen, jonka mukaan meidän tulisikin elää pienissä, paikallisissa yhteisöissä. Lisäksi tarvitaan määrätietoinen hallinto, koska ihminen saa vapauden tilassa vain pahaa aikaan. Bregman pyörii tässä jo ympyrää ja ottaa ikään kuin omasta hännästään kiinni.

Bregman tahtoo sen painottaa ihmistä, joka kesyttänyt itsensä ja joka on viritetty hyvyyteen. Lapsetkin auttavat toisiaan ja tahtovat jakaa kaiken tasan. Jo vauvat valitsevat sen nuken, jonka on näytetty olevan avulias. Bregman kuitenkin mainitsee piirteen, joka kyseenalaistaa hänen omaa teoriaansa; jos pieni lapsi saa ensin valita keksin ja luumun väliltä, hän valitsee myöhemmin sen nuken, joka tekee saman valinnan, vaikka nukke käyttäytyisikin ilkeästi. Pahuuden alkuperä piilee siis sittenkin syvällä ihmisluonnon kätköissä.

Lisäksi Bregman ei näytä havaitsevan, että Rousseaun ihanteellinen alkutila tarkoitti sitä, että ihmiset elivät yksinään aiheuttamatta harmia toisilleen. Bregman liittää tämän kuvitelman metsästäjä-keräilijä -yhteisöihin, joiden jäsenten lukumäärä oli kyllä pieni, mutta eivät ihmiset silti yksinään eläneet. Ja mitä ilmeisemmin yhteisöt tosiaankin joutuivat aika ajoin taistelemaan toisia heimoja vastaan.

Bregman ei ratkaise pahan alkuperän ongelmaa ja sortuu hullunkuriseen esihistorian ihailuun. Ja miten ihmisten alkuperäinen hyvyys olisi edelleen vallitsevaa ja pahuus vain tarinaa, jos kerran maatalous ja sivistys toivat maailmaan ahneuden ja itsekkyyden? Miten ihmisluonto samaan aikaan turmeltui ja säilyi turmeltumattomana?

Hyvyyden ongelman Bregman silti ratkaisee, eikä nykyhetken ihannoinnissa ole mitään pahaa. Ainakaan kaikissa niissä tapauksissa, joissa asiat saadaan sujumaan paremmin kuin ennen.

Sekin on eräänlaista valistusta, kehitystä, ei paluuta alkutilaan. Hyvän yhteisön voi valita, valtaa jakaa, luoda ymmärtävän, keskustelevan ilmapiirin. Meidän tarvitse alistua arkkikonservatiivien vaatimuksiin vahvoista johtajista, jotka pitävät pohjimmiltaan pahan ihmisen kurissa. 

Yhteenvetoni Bregmanin kirjasta siis on, että lasi on puoleksi täynnä.

Joulukuu 2020

Vuoden 2012 paikkeilla julkaisin Kanava-lehdessä artikkelin John Le Carrésta, joka äskettäin menehtyi 89-vuotiaana. Käytän sanaa "artikkeli", koska ei tämä varsinainen essee ole -- niiden välillä lienee ero. En myöskään pyri mihinkään syväanalyysiin, vaan valaisemaan joitain pääteemoja. 

Suunnitelmissani on julkaista vielä jonain vuona esseekirja, johon laajennan ja svyvennän (mitä se ikinä tarkoittaaakin) tätä kirjoitusta ja liitän mukaan viimeiset romaanit. Varsinkin kun viimeinen romaani Vielä yksi tehtävä (2020) on yksi Le Carrén parhaista.

 JOHN LE CARRÈN VAKOILIJAT KYLMÄN SODAN JÄLKEEN

 Englantilainen John Le Carré tuli tunnetuksi yhdestä kylmän sodan taitavimmista kuvaajista. Monet pitävät häntä kaikkien aikojen parhaana vakoilukirjailijana. Hän kertoo romaaneissaan edelleen vakoojista, mutta muuten romaanien maailma on muuttunut entistäkin kavalammaksi paikaksi. Viimeaikaisten kirjojen taso on vaihdellut: osa niistä kuuluu Le Carrén parhaimpiin, mutta toiset kielivät hänen maailmankuvansa kaventuneen.

John Le Carré on jo päälle 80-vuotias, mutta julkaisutahti ei ole hidastunut. Hänen kirjansa nousevat yhä myyntilistojen kärkeen, mikä on hämmästyttävä suoritus, sillä niiden kielenkäyttö ei aina ole helppoa ja sujuvaa, ja juonikin etenee usein hitaasti ja monien mutkien kautta.

                      Uusin romaani A Delicate Truth kertoo huijarista, joka on onnistunut valtaamaan ministerin paikan. Se kertoo myös ministerin masinoimasta operaatiosta, jonka tarkoitus on olevinaan vangita terroristi Gibraltarissa mutta joka jättää jälkeensä vain viattomien naisen ja lapsen ruumiit. Romaanin sankari on tällä kertaa virkamies, ministerin avustaja, joka nauhoittaa salaa esimiehensä tapaamisen uuden vallan rahamiesten kanssa.

                      Ministerin avustaja on hyvin linjassa viimeaikaisten tapahtumien kanssa: hän on paljastaja, whistleblower, joka vaarantaa oman uransa ja viime kädessä elämänsä tuodakseen esiin hallinnon harjoittaman vääryyden. Sähköinen tiedustelu ja vakoilu eivät tosin saa juurikaan sijaan Le Carrén romanissa: avustaja käyttää nauhoitukseen vanhaa kelanauhuria, joka on unohdettu ministerin huoneeseen.

                      Myös romaanissa Pakanalaulu (2006) käytetään vanhoja välineitä, kun nauhoitetaan salaa neuvotteluja Itä-Kongon heimojohtajien ja lännen edustajien välillä. Neuvotteluihin on värvätty Kongossa syntynyt tulkki, lähetyssaarnaajan äpäräpoika, joka osaa lukemattomia kieliä. Hän tajuaa, että sopimus heimojohtajien kanssa onkin vain huijaus, jonka on tarkoitus varmistaa lännen ylivalta ja raaka-aineiden saatavuus. Tulkki varastaa nauhat ja pakenee sen jälkeen henkensä kaupalla.

                      Enää tulenaran tiedon haltijat eivät pakoile vieraita valtoja, vaan Britannian laillisia edustajia. Se on melkoinen muutos Le Carrén kirjoissa.

Vastine James Bondille

Le Carré on ilmiselvästi tahtonut valita romaaniensa rohkeaksi sankariksi jonkun muun kuin vakoojan. Jo kylmän sodan aikaisilla romaaneillaan hän purki käsitystä vakoojasta pahan voimia vastaan taistelevana urhona. Silti hän päähenkilönsä oli verraton vakoojahahmo George Smiley.

Ken luki Le Carrén romaanin Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (1974), tiesi, että vakoojat ovat epätoivoinen kasti, joka osaa yhtä ja toista, mutta on muuten elämässä yhtä eksyksissä kuin me muutkin. Tai oikeastaan enemmän eksyksissä, sillä heillä ei ole aikaa kunnolla elää elämäänsä. Tehtävät kutsuvat.

                      Tähän tapaan George Smiley astuu esiin: "Herra George Smiley ei ollut luonnostaan varustettu kiiruhtamaan sateessa, kaikkein vähiten keskellä yötä… Hän oli pieni, pullea ja parhaassa tapauksessa keski-ikäinen ja ulkonäöltään yksi niitä Lontoon nöyriä, jotka eivät peri maata." Vastustamaton vakoojahahmo teki siinä ensiesiintymisensä päähenkilönä. Ensimmäiseksi ei tosiaankaan tullut mieleen James Bond, ei myöskään se, että Le Carré olisi luonut Smileyn tietoiseksi Bondin vastahahmoksi. Ensimmäiseksi mieleeni tuli eksistentiaalinen tilanne, tunnelma, värinä, taistelu olosuhteita vastaan – kaikki tyyni epäanalyyttisia asioita, joista on vaikea saada otetta mutta joihin Le Carrén kirjat suoraan johdattavat.

                      Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja koki odottamattoman paluun elokuvana. Gary Oldmanin sinänsä hyvin esittämä Smiley ei vastannut kirjan synnyttämiä mielivia, eikä vastannut elokuva muutenkaan. Haalean kellertävällä suodattimella ilmeisesti tahdottiin korostaa aikakauden karuutta ja luoda etäisyyden tuntua, mutta samalla kadotettiin Le Carrén kirjoille ominainen läsnäolon tuntu. Sen Le Carré loihtii aistimusvoimaisella, yksityiskohtaisella kuvauksella samoin kuin saavuttamalla kosketuksen henkilön ajatusmaailmaan – siinä hän poikkeaa jyrkästikin melkein kaikista muista jännityskirjailijoista.

Ensimmäisessä kylmän sodan jälkeisessä romaanissa Yön pakolainen (1993) agentti on karski toiminnan mies, joka solutetaan brittiläisen asekauppiaan hoviin. Miehen oma motiivi on kuitenkin särkynyt sydän, sillä hänellä on ollut asekauppiaan kanssa yhteinen rakastajatar, eikä sellaisessa touhussa voi käydä hyvin. Yövartijassa Le Carré varioi yhtä kestoteemaansa saattamalla brittien ja Yhdysvaltojen salaiset palvelut riitelemään operaation toteutuksesta. Epäluuloinen tai suoran kriittinen asenne Yhdysvaltojen tapaan hoitaa asioita on varmasti yksi syy Le Carrén kestävään suosioon.

Le Carré on säilyttänyt kielelliset ja kerronnalliset kykynsä, vaikka parissa viimeisessä romaanissa lakonisen ironian tapaiset maneerit alkavat jo häiritä. Mutta Smileyn kaltaista hahmoa hän ei ole pystynyt luomaan. Tilalle on astunut koko joukko vähäisempiä sankareita.

Vanhoja teemoja uusissa asetelmissa

                      Romaani Meidän kesken (1995) taasen muunteli toista Le Carrén toistuvaa teemaa eli omille teilleen lähtevää agenttia. Päähenkilö-kertoja Tim lähtee kouluttamansa agentin Larryn perään, koska tämä on kavaltanut rahaa auttaakseen inguushien itsenäisyystaistelua. Tim päätyy liittymään jahtaamansa miehen taiteluun, mikä kielii kyllästymisestä salaisen palvelun toimintaan ja yleensäkin elämään nyky-Englannissa. Oma osansa miesten vaikealla suhteelle on myös se, että Larry on riistänyt Timiltä tyttöystävän.

                      Vuonna 1996 ilmestynyt Panaman räätäli on yksi monista Le Carrén filmatuista romaaneista, ja se sai pääosaan Bondinakin kunnostautuneen Pierce Bosnanin. Nyt hänen roolinsa vain poikkesi melkoisesti Bondista, sillä Panaman räätäli on huijari, joka värvätään hankkimaan tietoja Panaman vastarintaliikkeessä, onhan miehellä rakastajatar, joka tuntee kapinallisia opiskelijoita.

Pahaksi onneksi räätälistä ei ole vakoojaksi, joten hän joutuu keksimään tiedustelutietonsa. Romaanin ongelma on, että kaikki sen keskeiset henkilöt ovat huijareita, niin myös Britannian lähetystön työtekijät, joten yleissävy on kitkerä. Lopuksi Yhdysvallat päättää hyökätä Panamaan räätälin tietojen perusteella. Romaani on tavallaan toisinto Graham Greenen 1950-luvun lopun kirjasta Miehemme Havannasta, mutta siinä missä Greene kirjoittaa avoimemmin satiirista farssia, Le Carré jää seikkailemaan tyylilajien väliin onnistumatta muussa kuin yksityiskohtaisessa kerronnassa.

Sarja onnistuneita romaaneja

Seuraavissa kolmessa romaanissaan Le Carré onnistuu paljon paremmin, ja Single & poika, Uskollinen puutarhuri ja Ylimmät ystävät kuuluvat hänen parhaimpiinsa. Single & poika (1999) ottaa esiin jälleen yhden Le Carrén kestoaiheen, pojan suhteen petturi-isäänsä. Tästä aiheesta hän loihti vuonna 1983 monien mielestä parhaan romaaninsa Täydellinen vakooja, jonka Joseph Roth nosti parhaimpien englanniksi kirjoitettujen romaanien joukkoon. Tautalla oli oma elämä: Le Carrén isä oli esiintynyt hyväntekijänä mutta paljastuntu kavaltajaksi. Äitiään ei Le Carré koskaan oikeastaan tuntenutkaan. Single & Pojassa poika saa selvittää isänsä huijaussotkuja salaisen palvelun kanssa aina Georgiaa myöten. Romaanissa on myös myöhemmälle Le Carrélle harvinainen onnellinen loppu – hänen viimeisensä – kun poika-Single saa lopuksi naispuolisen agentin.

Uskollisessa puutarhurissa (2001) loppu on paljon tylympi, mutta kirjasta paistaakin läpi silkka närkästys, jota Le Carré koki tutkiessaan suurten lääkefirmojen toimia. Romaanissa fiktiivinen lääkefirma kokeilee uutta lääkettä kenialaispotilaiden kustannuksella. Moni potilas kuolee, ja tiedot tietenkin salataan. Päähenkilönä on brittidiplomaatti, jonka vaimo on osallistunut kansalaistoimintaan paikallisen väestön puolesta ja lääkefirmaa vastaan. Kun vaimo kuolee epäilyttävällä tavalla, diplomaatti ryhtyy henkensä kaupalla tutkimaan niin vaimonsa kuolemaa kuin lääkejättiäkin.

Tästä lähin muidenkin romaanien lopetukset ovat aikamoisia antikliimakseja. Kukaan ei voita mitään, mutta päähenkilöt häviävät – yleensä heidät tapetaan.

Romaanissa Vuoden 2004 Le Carré on parhaassa vedossaan, kun hän kuvaa Ted Bundya, joka värvätään brittien agentiksi Berliiniin. Bundy tutustuu kuusikymmenluvun lopun Kreuzbergin boheemipiireissä saksalaisopiskelijaan Sashaan, joka loikkaa vakaumuksensa tähden Itä-Saksaan, pettyy ja ryhtyy välittämään tietoja Länsi-Saksan tiedostelupalvelulle. Niissä puuhissa hän tapaa Bundyn uudestaan, ja kaverukset toimivat nyt samalla puolella. 2000-luvun alussa Bundy toimii oppaana Baijerin ”hullun kuninkaan” Ludwig II:n linnassa. Hän asuu turkkilaisen naisen ja tämän pojan kanssa.

                      Eräänä päivänä Sasha tulee tapaamaan Bundya. Sashalle on tehty ehdotus uudenlaisen ”vastayliopiston” johtamisesta Bundyn kanssa. Tarkoitus olisi perehtyä Noam Chomskyn ja Naomi Kleinin kaltaisiin kriittisiin ajattelijoihin, vaikkei Bundy ole omien sanojensa mukaan lukenut näistä kuuluisuuksista riviäkään.

                      Kyseessä on silkka ansa, jonka tarkoitus on lavastaa Bundy ja Sasha terroristeiksi. Kun romaani on tähän saakka käynyt päähenkilönsä värikkäitä vaiheita Englannissa ja Saksassa vuolaasti ja herkullisesta, romaani ryhtyykin loppuluvussa paasaamaan. Le Carrén varsinainen pääkohde onkin viime vuosina ollut terrorismin vastaisen sodan luonne. Sen hyväksi hän luo Ylimpiin ystäviin epäuskottavan loppuratkaisun: jostain syystä juuri Bundy ja Sasha lavastetaan terroristeiksi suurisuuntaisen operaation turvin. Loppuluvussa vielä Mundyn entinen esimies julkaisee närkästyneen paljastuskirjoituksen, mikäli asia on jäänyt lukijalle epäselväksi.

Seuraavat romaanit eivät enää saavuta samaa tasoa. Pakanalaulun afrikkalainen, lukemattomia kieliä hallitseva tulkki on kyllä hersyvä kertoja, mutta romaani sortuu loputtomien heimokahakoiden kuvaamiseen, vaikka sen maalitaulu on näennäinen rauhasopimus, jonka tarkoitus on taata raaka-aineiden saanti Kongon demokraattisesta tasavallasta.

                      Lainsuojaton (2008) on Le Carrén romaaneista ehkä oudoin. Nuori Venäjältä tullut tsetseeni tulee Hampuriin nostamaan venäläisen oligarkki-isänsä rahoja. Lopulta vangitaan epäiltynä terroristina. Jää epäselväksi, kuka nuorukainen loppujen lopuksi on. Le Carré kuvaa jälleen hyvin tiedustelupalvelun toimintaa, etenkin sen sisäisiä suuntauksia ja erimielisyksiä, mutta koko kirjan tarkoitus jää hämäräksi. Nuorukaisen avulla on tarkoitus ottaa kiinni isompi kala, islamilainen opettaja, jota epäillään terrorismin rahoittamisesta.

Ilmeisesti Le Carré tahtoo jälleen kerran arvostella tiedustelupalvelujen ja yleisten asenteiden yliherkkyyttä ja ennakkoluuloja muslimeja kohtaa, mutta varma ei voi olla. Kaikki jää romaanissa auki, kaikki on ambivalenttia, ja ainakin siinä kirja poikkeaa muutamasta muusta, jossa pahojen miesten luonne tulee selvästi esiin.

Kylmän sodan aikainen Le Carré toi agentit iholle, joskus kylmäävälläkin tavalla. Hän näytti, että Sirkuksessa – joksi hän nimesi kuvitteellisen tiedustelupalvelunsa – oli töissä yhtä ristiriitaista ja petollista porukkaa kuin sen ulkopuolellakin. Silti he joutuivat hoitamaan hommansa: Smiley ja pari muuta ponnistivat älynsä äärimmilleen pärjätäkseen suuren ja mahtavan Neuvostoliiton juonille. Le Carrén kuva reaalisosialismista oli realistinen ja illuusioton.

                      Moni kriitikko ylistää Le Carrén uutta käännettä, kun romaanit tuovat esiin kaiken hurskastelun ja valtapelin, jota terrorismin vastaisen taistelun varjolla harrastetaan. Mutta samalla Le Carrén maailma on oudolla tavalla kaventunut: hän ottaa kuin annettuna, että muuallakin maailmassa on korruptiota ja raakaa valtapeliä, mutta ei tunnu antavan niille kummempaa merkitystä.  Niistä saadaan viimeisimmissä romaaneissa sentään muutama terävä välähdys, esimerkiksi Hurmaavassa petturissa (suom. 2011) kuvataan Venäjän pelottavan kovaa mafiaa.

Le Carré on onnistunut luotaamaan Venäjän mafiaa ja Afrikan korruptiota, mutta muuten Le Carré ei lopulta tunnu kiinnostuvan muusta maailmasta, joten hänen maailmankuvansa onkin merkillisellä tavalla kaventunut kylmän sodan jälkeen. Nyt hän keskittyy Lännen poliitikkojen, liike-elämän ja tiedustelupalvelun kataluuteen.

Siksi ehkä hänen onnistunein kirjansa on Uskollinen puutarhuri, jos katsotaan nimenomaan sanomaa. Lääkejätin tappavan kylmän bisneksen jäljille pääsevän miehen tarina kuvataan terävästi, ja piikit osuvat kohteeseensa.

A Most Delicate Truth ja Lainsuojaton sen sijaan jättävät liian suuren osaa maailmasta käsittelemättä. Niiden perusteella ei uskoisi, että maailmassa on aivan oikeitakin terroristeja, jotka aivan oikeasti tahtovat räjäyttää ihmisiä ja rakennuksia taivaan tuuliin. On vain kavalia poliitikkoja Lännen vallan linnakkeissa. Se kuva on varmasti realistinen, vaikka Le Carré rakastaakin liioittelua ja kärjistämistä. Mutta en aina tunne saavani en aina tunne saavani niistä yhtä moniulotteista kuvaa maailmasta kuin Smileyn aikakauden romaaneista.

Jos terrorismia vastaan käydään ilmiselvästi väärin keinoin, olisi myös kiintoisaa lukea, mitkä olisivat Le Carrén mukaan oikeat keinot.

Ehkä Le Carrén pääongelmana parin viime vuosikymmenen aikana ei ole ollutkaan kylmän sodan päättyminen. Hän ei vain ole kyennyt löytämään toista yhtä vaikuttavaa henkilöhahmoa kuin Smiley. Tuo ylipanon kanssa taisteleva, hikoileva ja vaimonsa kaksoisagentille menettävä on verraton ja ainutkertainen hahmo. Ehkä siksi me Le Carrén ihailijat olemme myös menneet lankaan: eihän entinenkään Le Carré kuvannut koko maailmaa, ei maailmaa sellaisena kuin se todella oli, vaan siitä luotua projektiota, varjokuvaa. Smiley ja Sirkus saivat olla oikean maailman vertauskuvia, ja silloin saatettiin unohtaa Afrikan ja Aasian ongelmat, etenkin niiden kokema kova kohtalo kylmän sodan taistelupaikkoina.

Siinä mielessä, toisella lukemisella, Le Carrén maailmankuva on laajentunut, jo puhtaan maantieteellisesti. Kukaan romaanikirjailija ei pysty kuvaamaan maailmasta kuin oman siivunsa, ja siinä mielessä ongelma piileekin Le Carrén ihailijakerhossa, joka on odottanut häneltä liikaa.

Erinomainen kertoja Le Carré joka tapauksessa on. Jopa silloinkin, kun poliittinen närkästys uhkaa peittää kirjalliset ansiot alleen.   

Kesäkuu 2020

Huhtikuu 2020

Koronapäiväkirjan sijasta

Monet ovat varmaan lukeneet vitsin Jyrki Lehtolan kolumnista: kustannustoimittajat tekevät pian itsemurhan, kun heidän sähköpostinsa tukkiutuvat kirjailijoiden koronapäiväkirjoista. Tiedä sitten, kuinka moni sellaista kirjoittaa julkaisua varten. En ainakaan minä. Saksassa muuan toimittaja ja kirjailija on jo huutanut julkisuteen pyynnön, ettei koronaromaaneja kirjoitettaisi. Ainakin itävaltalaisen Thomas Glavinic on kuulemma ehtinyt sellaisen jo julkaista. En aio tutustua.

Luulen, etteivät koronapäiväkirjat juuri kiinnosta lukijoita, koska me kaikki elämme saman tilanteen kurimuksessa. Ei voi käydä juuri missään, paitsi ulkona kävelemässä, ja se onkin monelle ainoa henkireikä. Kokemukset koronakaranteenista ovat jo niin tuttuja, ettei kirjailijoita kaivata niitä ilmaisemaan.

Olisi varmaan mahdollista julkaista hyväkin kirja tai pitempi teksti karanteenikomeuksista, koska kaiketi siihen pätee sama kuin kaikkeen kirjoittamiseen: kyse on vain siitä, miten sen tekee. Näkökulmaa pitää silloin laajentaa, tarkastella eri tapoja olla eristyksissä kautta aikain. Se ei vielä riitä. Olisi hyvä saada mukaan taustoja, syitä eristykseen, ja muita näkökulmia, jotka poikkeavat omasta. Kun ajattelen kuvausta siitä, miltä elämä eristyksissä tuntuu, mieleeni tulee ensiksi Anna Ahmatovan runo, jonka hän kirjoitti tammikuussa 1940, siis kun toista maailmansotaa oli käyty muutama kuukausi:

Että elän muka murehtien

ja muisti minua kalvaa? Roskaa.

Vain harvoin vierailen muistin luona,

ja aina se sekoittaa pääni.

Lyhty kädessä laskeudun kellariin –

ja ahtaissa portaissa kuulostaa

kuin jokin ontosti jysähtäisi.

Lyhty savuttaa, takaisin en pääse,

ja tiedän: tuolla on vihollinen.

Olkaa niin kiltti… Kukaan ei vastaa,

on pimeää. Ohi on juhlani!

Noin kolme vuosikymmentä sitten

daami saateltiin perille asti,

se hurmuri kuoli vanhuuttaan…

Minä myöhästyin. Mikä onnettomuus!

En enää voi näyttäytyä missään.

Mutta sivelen seinämaalauksia

ja lämmittelen takan luona.

Voi ihmettä! Kaiken homeen ja savun

ja lahoamisen keskeltä

välähti kaksi smaragdia.

Ja kissa naukaisi. Kotiin siis!

Mutta missä on kotini? Järkeni

(suom. Marja-Leena Mikkola)

Runo on siinä määrin vaikuttava, etten tahdo kaivaa esiin Ahmatovan elämäkertaa ja katsoa, missä olosuhteissa hän tarkkaan ottaen tuolloin eli. Runo nimittäin ylittää historiallisen ajan; se on on yleispätevä, kuka vain voi siihen samastua.

    Voin kuitenkin ymmärtää myös kirjailijoita, jotka tällä hetkellä kirjoittavat juuri koronapäiväkirjaa, olkoonkin fiktiivistä. Maailma on mennyt siinä määrin uusiksi – tämän lauseen kuulemme usein – että kaikki kirjallisuus kertoo ajasta ennen koronaa, menneestä maailmasta, jota on nyt helppo kaivata ja johon emme koskaan pääse takaisin. Voi olla, että elämä palaa jotakuinkin normaaliksi, toisin sanoen sellaiseksi, millaista se oli vielä pari kuukautta sitten. Mutta siihen menee vielä pitkä aika, ehkä muutama vuosi. Silloinkin varmaan puhutaan vähän väliä siitä, miten jokin talouden tai kulttuurin ala on toipunut koronaviruksen aiheuttamasta kriisistä. Mikä paremmin, mikä huonommin.

   Ajankohtaisimmilta tuntuu kaiketi kirjallisuus, joka edes jollain tavoin käsittelee nykyisen kaltaista tilaa eli kulkutaudin uhkaa ja leviämistä. Saksalaiskriitikko Denis Scheck tapaa arvioida televisio-ohjelmassaan Druckfrisch nopeasti Der Spiegel -lehden kymmenen myydyimmän kirjan listan, mutta viimeksi hän laatikin listan kymmenestä koronakriisiin sopivasta kirjasta.

    Mukana listalla ovat Albert Camus´n Rutto (Rutto lähestyy algerialaista kaupunkia), Boccaccion Decamerone (joukko nuoria pakenee 1300-luvulla ruttoa vuorille ja kertoo tarinoita toisilleen), Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (miksipä ei lukea sitä loppuun juuri nyt? Scheck kysyy. No, ainakin Proust kirjoitti sen eristyneenä äänieristettyyn huoneeseen), Dorothy Parkerin runoteos (se kun on auttanut Scheckiä enemmän kuin kaikki itseapukirjat yhteensä, kuten tämä runo. "Résumé/ Razors pain you, /  Rivers are damp, / Acids stain you, / And drugs cause cramp. / Guns aren't lawful, / Nooses give, / Gas smells awful. / You might as well live."), Arno Schmidtin Schwartze Spiegel (viisi vuotta ydinsodan jälkeen maailman viimeinen mies tapaa vihdoin naisen – joka sanoo hänelle, että tahtoo itsenäiseksi).

   Listalla ovat myös: Thomas Mannin pitkä novelli Kuolema Venetsiassa (Kolera tulossa, kun mies tiirailee poikaa, tästä on Oili Suomisen hieno suomennos) ja Cormac McCarthyn Tie (jostain syystä kaikki maailmassa on rauniona, kun isä ja poika jatkavat matkaa – minulle liian synkkä jäi kesken, vaikka McCarthy hieno kertoja onkin). Ykkössijalle Scheck sijoittaa Marlen Haushoferin romaanin Seinä (naisen eristää ulkomaailmasta lasiseinä eikä hän pääse alppiretkelle. Saksassa kirjasta tuli jokunen vuosi sitten uusi painos, suomennos ilmestyi vuonna 1964).

   Menikö synkäksi? Scheckin listalla on vastapainoksi Kenneth Grahamen lastenkirjaklassikko Kaislikossa suhisee ja Charles M. Schulzin Tenavat (Scheckin kommentti: ”ei varmaan yllätä ketään, että voin samastua tähän pieneen kaljupäiseen poikaan, joka ei koskaan pääse päämääriinsä ja jota punatukkainen tyttö ei koskaan ota huomioon). Mieluummin sittenkin Kaislikossa suhisee.

   Mitkä itse lukisin näistä nyt? Camus´n Ruton ehkä, luin sen 18-vuotiaana erityisesti innostumatta) ja Seehoferin Seinän, jota en ole vielä lukenut. Tenavat, niin, luen aina kun silmiini osuu, mutta Jaska Jokusen toivoin jo lapsena onnistuvan edes jossain.

   Entä mitä aion lukea sen sijaan, että kirjoitan koronapäiväkirjaa? Ainakin aion hankkia Heikki Kännön uuden romaanin Runoilija. Se vie 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun, enkä jätä lukematta yhtään romaania, jossa mukana on Friedrich Nietzsche (jo siksi, että hän vaikutti hyvin paljon 1900-luvun ajatteluun, kirjallisuuteen ja taiteeseen).

   Ja sitten luen uudestaan runoja, vanhoja suosikkeja, Tomas Tranströmeriä, Paavo Haavikkoa, Octavio Pazia, Anna Ahmatovaa ja muutamaa muuta. Tänä vuonna ilmestyneistä Jarkko Tontin Lain laita on tehnyt suurimman vaikutuksen ensimmäisten runojen pohjalta, joten jatkan pian sitä.

   Runous sopii minusta erityisen hyvin karanteeniaikaan. En osaa perustella miksi. Ahmatovan runo saa tehdä sen puolestani.

Maaliskuu 2019

Olin Berliinissä. Viivyin pitkään Kulturkaufhaus Dussmannin nelikerroksisessa kirjakaupassa (siellä on myös iso levykauppa -- Euroopan viimeinen lajiaan?). Sen jälkeen mietin, miksi tuntui niin hyvältä viipyä pitkään isossa kirjakaupassa. Syy ei ollut pelkästään kirjojen määrä ja suuri tila, vaan jonkinlainen selkeyden kokemus. Kaupassa ei ollut ollenkaan alennuskirjoja. Saksassa ei ole samantapaisia kirja-alennusmyyntejä ja alennushyllyjä tai -laareja kuin Suomessa.  Halvemmalla kirjoja saa Berliinistä vain yhdestä kirjakaupasta, joka myy "puutteellisia kappaleita" (Mängelexemplar) eli sekundaa. Kirjassa on jokin pieni ulkoinen vika, usein huomaamaton, ja siksi sen saa muutamalla eurolla. 

Saksassa on käytössä edelleen sidottu kirjanhinta, eli kirja maksaa saman verran jokaisessa kirjakaupassa, myös nettikaupoissa. Kovakantinen kirja on tosin halvempi kuin Suomessa, esimerkiksi 20 tai 22 euroa, kun Suomessa on tavallista velottaa 35 euroa, ellei kirja kuulu parhaiten myyviin.

Suomessa kirja-kaupassa tulee usein sekava olo, koska tarjolla on samaan kovahintaisten uutuuskirjojen lisäksi monta erää tarjouskirjoja. Usein sama kirja on myynnissä yhdessä kaupassa täydellä hinnalla, mutta asematunnelissa se voikin maksaa vain vitosen.

Joka tapauksessa minusta tuli harras sidotun kirjahinnan kannattaja. Ainakin siksi ajaksi, kunnes joku pätevästi kumoaa tuntemukseni (ei siis järkeilyni). Buchpreisbindung, kuinka kaunis sana!

Lokakuu 2017

Lokakuu 2017

Yli 360 sivua on takana, ja kirja Mahtava minä – itsekkyyden voima ja vastavoima on painossa. Minulta kysyttiin juuri, miten keksin kirjoittaa tästä aiheesta, ja jouduin tunnustamaan, etten musita. Tai oikeastaan yritin keksiä jotain. Sanoin, että kirjoitin ensin aiheesta kolumnin ja lähetin sen kahteen kolmeen lehteen, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Jatkoin kirjoittamista, kunnes aihe alkoi paisua – ja olisi paisunut lisääkin, jos olisin mahduttanut mukaan kaiken, mitä mieleen tuli, mutta jossain vaiheessa kustantajaa pitää armahtaa. Paksuja kirjoja tulee sitä paitsi kaunokirjallisuuden puolelta aivan tarpeeksi.

Lehdistö on jo huomannut kirjan, tarkemmin sanoen yksi ainoa lehti, mikäpä muu kuin Cosmopolitan, joka julkaisi lokakuun numerossa itsekkyydestä oikein terävän jutun, jossa olen mukana jokusella repliikillä. Juttu korostaa itsekkyyden hyviä puolia muun muassa repliikilläni: ”Itsekkyyden vastakohta ei ole altruismi vaan itsettömyys.”

Itsetön ihminen on nimittäin helposti muitten vietävänä. Esimerkkejä on helppo löytää ympäriltä. Uskoin varsainkin nuorempana, että ihminen valistuu pikku hiljaa, vaivalloisesti ja hitaasti, mikä tarkoittaa muun muassa kollektiivisten liikkeiden ja ajattelun heikkenemistä. Ei ole mukava koko ajan ajatella ja tehdä päätöksiä itse, mutta muutakaan mahdollisuutta ei ole. Emme voi palata heimoyhteiskuntaan tai individualismia edeltävää aikaan.

Mutta viime aikoina populistiset liikkeet ovat tehneet näyttävän paluun. Populismi kuulostaa melko vaarattomalta sanalta, mutta en keksi tähän hätään muutakaan. Populisti sanoo edustavansa yksi kansaa. On olemassa yksi, yhtenäinen kansa, joka löytää populistissa autenttisen äänitorvensa. Jos koko kansa ei tue populistia, johtuu se vain siitä, että osa ihmisistä on eliitin ja valhemedian manipuloimia. Itse asiassa populistille ei ole väliä, kuinka suuri osa ihmisistä kannattaa häntä, hänen sanomansa ei siitä muutu. Ja sanoma vetoaa aina oletettuun aitoon kansaan kaiken moninaisuuden ja ristiriitojen alla.

Yhdysvalloissa, Unkarissa ja Venezuelassa on nähty, että populisti voi saada suuren osan kansasta puolelleen. Hän pääsee valtaa ja – alkaa tehdä tuhoja. Hän jakaa kansansa ”aitoon” kansaan ja pettureihin. Hän puhuu taukoamatta, käyttää groteskia kieltä. heittää minkä tahansa valheen ja lietsoo vihaa.

Jos ihmiselle ei ole vahvaa itseä, jos hän ei ole luja yksilö, hän ei pysty suhtautumaan kriittisesti kansankiihotukseen. Siksi itsekkyys ei ole pelkästään huono asia. Siksi itsekkyys ei ole pelkästään huono asia. On olemassa tervettä itsekkyyttä. Oma minuus syntyy kuitenkin vuorovaikutuksessa muitten kanssa. On ilmestynyt monta itsekkyyttä puolustavaa kirjaa, jotka unohtavat juuri tämän. Ayn Rand on tämän suunnan tunnetuin nimi. Ne kehottavan vain pitämään huolta omista eduistaan, koska muuten välistävetäjät pääsevät huseeraamaan ja huiputtamaan.

Tämä näkemys ei ole väärä. Se on riittämätön, koska siitä puuttuu sosiaalinen osuus. Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa, siksi emme voi keskittyä liikaa omaan minään. Tai pelkästään. Sosiaalisessa yhteisössä opimme niin sanotun vastavuoroisen altruismin, joka itse asiassa on pitkälti elämämme perus, hyvässä ja huonossa. Raaputa sinä minun selkääni, niin minä raaputan sinun selkääsi. Kun olet apuna mökkiremontissa, teen sinulle joskus vastapalveluksen, tulen vaikka poraamaan naulat verhotangoille.

Jotkut evoluutiopsykologit näkevät tässä ainoan mahdollisen altruismin muodon. Mutta sellainen ei olisi oikeastaan altruismia; minähän aina odottaisin saavani jonkinlaisen materiaalisen korvauksen. Ja kyse olisi viime kädessä ryhmäitsekkyydestä, jos teen hyvää vain oman porukan tai suvun jäsenille.

On kuitenkin olemassa laskelmoimatonta käyttäytymistä, aitoa altruismia, kuten hädänalaisten auttamista ilman vastapalvelusta. Tässä on yksi ihmisen olemassaolon ihmeitä ja arvoituksia. Eräässä kokeessa koesarjassa pyydettiin opiskelijoita kuvittelemaan, että he käyttäisivät saman summan hyväntekeväisyystarkoitukseen. Kun ihminen saa tyydytystä, aivojen palkitsemisjärjestelmä aktivoituu. Mutta kun kyseessä on hyväntekeminen, aktivoituu toinenkin osa,.subgenuaalinen aivokuori.

Prefrontaalin aivokuoren osana se on paljon kehittyneempi aivoalue, joka myös apinoilla vastaa sosiaalisesta huomiosta ja huolenpidosta. Jos ihmisistä hyväntekeminen tuntuu hyvältä, tutkijoiden mukaan se on täysin luonnollista. Täten altruismi ei ole mikään jälkikäteinen lisäke egoistisesti virittyneissä aivoissa, vaan meihin elimellisesti kuuluva, jopa pakottava osio. Ja vaikka antaminen ei välttämättä tunnu autuaammalta kuin ottaminen, se tuntuu kuitenkin autuaalta.

Ihmisellä on jo aivoissaan altruistinen taipumus, esittää neurobiologian ja käyttäytymisen tutkija Donald. W. Pfaff. Ihmisen altruistiset aivot pitää vain saada käynnistymään; olosuhteiden pitää olla oikeat. Ihminen ei ole tämän näkemyksen mukaan syntyjään paha, vaan olosuhteen ratkaisevat, mitkä impulssit alkavat toimia.

Ihminen ei ole yleensä joko itsekäs tai altruisti. Nämä ominaisuudet eivät sulje toisiaan pois. On mahdollista pitää huolta omasta itsestään ja tehdä jokunen teko muun maailman hyväksi-

Lolaluu 2017 

Koska olen yhtenä enkä vähäisimpänä kohteena kirjailija Riku Korhosen Granta-lehdessä julkaisemassa kirjoituksessa "Puhu, viha", Helsingin Sanomat pyysi minulta kommenttia. Kirjoituksessa Korhonen vastaa kriitikoilleen ja fantasioi hyökkäävänsä kriitikkojensa kimppuun. Hän on ilmoittanut tekstinsä olevan fiktiota, ja varmasti se fyysisen väkivallan kohdalta onkin, koska ainakin itse olen ainakin toistaiseksi mainiossa kunnossa.

Korhonen tarttuu vuonna 2008 julkaistuun Lääkäriromaanin arvosteluun, tai oikeastaan vain sen yhteen lauseeseen, jossa kirjoitin, että "etävän kerronnan vastapainona romaanissa on monta yksityiskohtaisen tarkasti kuvattua panokohtausta. Silloin ei mieleen tule Marcel Proust tai James Joyce vaan Kalle Päätalo". Muuten hän ei puhu tästä arvostelusta mitään. Hänellä on kuitenkin kerrottavaa arvosteluistani yleensä: "Koskelaisella on vuosikymmenestä toiseen säilynyt kyky intohimottomuudellaan ja kömpelöllä ilmaisullaan langettaa teoksen kuin teoksen ylle tylsämielisyyden kalmankankea varjo". Lopussa on linkki Lääkäriromaanin arvosteluuni, josta voi todeta, pysyykö Korhosen julistama linja yllä myös sen kohdalla.

Kriitikoille annetaan usein ohjeeksi, ettei kannata reagoida kirjailijoiden purkauksiin, mutta koska kyseessä on poikkeuksellinen tapaus ja koska kommenttia pyydettiin, liitän tähän kommenttini, jonka kirjoitin spontaanisti vastauksena Korhosen kirjoitukseen ja jonka pohjalta tehtiin Hesarin verkkoversioon laadittu reaktioni. Sitä paitsi olen laatinut sen kriitikon maski ylläni, en sinä omana itsenäni, jolla on elämässään tällä hetkellä polttavampiakin huolenaiheita:

Kun kuulin Riku Korhosen murjovan uusimmassa Grantassa kriitikkoja nimeltä mainiten, ajattelin, että olisi kaiketi kurjaa, jos hän unohtaisi minut. Vielä mitä: hän varaa minulle sanavarastonsa terävimmät aarteensa. Yhdestä sävyltään myönteisestä kritiikistä hän ottaa esiin kohdat, joissa esitän, aivan oikein, kritiikkiä.

              Selvyyden vuoksi: ajattelen, että hyvä kritiikki on sellainen, jossa esittelyn lisäksi eritellään teoksen hyviä ja huonoja puolia.

              Onneksi Korhonen on lukenut aikakauslehdessä julkaistun runonpätkäni, joten hän saa antaa takasin mitalla, jota en hänelle itselleen tarjonnut.

              Kritiikkejäni kohtaan tulee esittää kritiikkiä. Onhan sitä tullut vuosien mittaa aika lailla. Siinä mielessä pidän hänen kommenttinsa ainoana halpana jaksoa kohtaa, jossa hän kertoo kuulleensa ”eräältä kollegalta Koskelaisen valitelleen, että nuori polvi on unohtanut hänen runoutensa”. Aika moneen kertaan kiertänyt tarina siis. Tiedoksi: olen varmasti puhunut siitä, että uusien runoilijoiden pitäisi tuntea viime vuosikymmenien runous. En luettele nimiä, jos Korhoselle riittää minun nimeni.

          Korhonen valittaa viimeaikaista kehitystä, miten kritiikki on käynyt kehnoksi. Mutta aihe on toki klassinen: kirjailijat ovat puhuneet samaan sävyyn niin kauan kuin kritiikkiä on kirjoitettu.  Kiinnostavaa hänen kirjoituksessaan on valitus motiivien katoamisesta. Tätä en olisi osannut arvata. En sitä, että Korhonen seuraa kritiikkiä niin tiiviisti ja että se vaikuttaa häneen niin nujertavasti. Luulin kirjailijoiden toimivat itsenäisemmin. Olen itse julkaissut runo- ja esseekirjoja. Ehkä osaisin laatia valituslaulun niiden pohjalta samaan sävyyn, jos sellaista pyydettäisiin.  Ei, en sittenkään. En tiedä olenko onnekas vai onneton, koska minulla on riittänyt muita huolenaiheita, jotka ovat ajaneet kritiikkien tiiviin seuraamisen ohi.

         Joka tapauksessa ymmärrän reaktion sinänsä. Kriitikko ei ymmärrä kirjaa ollenkaan niin kuin minä itse. Kyse ei ole edes kriitikon sivistymättömyydestä. Myös arvostamani kriitikko voi tajuta asiat aivan toisin kuin minä itse olen tarkoittanut tai kokenut.

         Mitä asialle voi tehdä? Ei yhtään mitään. Se kuuluu elämän järjestykseen. Paras tarttua seuraavaan hankkeeseen, innostua siitä kuin se olisi ensimmäinen kerta. En tietenkään ole kokenut samanlaista julkisuutta kuin Korhonen, joten siitä puolesta en osaa sanoa mitään. 

       Joka tapauksessa toivon Korhosen pääsevän yli nuivien kriitikkojen lausumista.

Linkki Hesarin nettiversion artikkeliin:

Linkki vuonna 2008 ilmestyneeseen Lääkäriromaanin arvioon:

Lokakuu 2016

Kirjoitin minäkin lopulta yhden somekommentin Bob Dylanin Nobel-palkinnosta. Se kuuluu näin: Dylan som litteratur: några lysande sångtexter som funkar som poesi. Många är briljanta som sontexter, men de mesta är bara ganska bra texter om en mislyckad kärlek. Nobel? Jag vet inte.

En siis tiedä, oliko oikein antaa Dylanille Nobel. Kun mietin asiaa vähän pitempään, pari minuuttia, päädyn siihen, että kyllä hän sen ansaistee. Minulle ei ole mitään Nobelin palkintoa vastaan muutenkaan, mutta kovin kauan ei kannata miettiä sitä, ansaitseeko juuri nimenomainen kirjailija palkinnon. Tai sitä, onko Dylan edes kirjailija.

Ehkä minua kuitenkin häiritsi Ylen radiotoimittajan kommentti heti palkinnon ilmoittamisen jälkeen, että kerrankin ei tarvitse tarkistaa, kuka palkinnon saaja oikein on. Palkinto on varmasti mennyt muutaman kerran väärälle kirjailijalle, kuten Elfriede Jelinekille (jolle suo kyllä muita palkintoja), mutta monta kertaa myös kirjailijalle, joka on syytä tuntea, jos ei tunne. Kyllä radiotoimittajakin pitää olla lupa sivistää itseään enemmän kuin kuntosalikeskustelut vaativat.

Olen kuunnellut monia Dylanin levyjä tarkasti, ja monet hänen tekstinsä ovat kirjallisesti ansiokkaita. Mutta kun kävin kerran läpi suuren joukon hänen myöhempiä tekstejään, olin vähän pettynyt. Monet kertoivat rakkauden pettymyksistä hyvin minäpainoitteisesti, liian monet, jotta voisin pitää Dylania kauttaaltaan loistavana laulutekijänä. Lauluissa on kuitenkin lähes aina muutama hyvä rivi. 

Dylan otti taiteilijanimensä walesilaiselta runoilijailta Dylan Thomasilta (1914-1951). Thomasilta on suomennettu yksi valikoima runoja, Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan. Kannattaa tutustua. Muutenkin Dylan totta kai tuntee runoutta ja ottaa muilta välillä suoriakin lainauksia.

Olen ainakin kerran suoraan lainannut Dylania omaan runooni, nimittäin laulusta Visions of Johanna vuoden 1966 albumilta Blonde on Blonde, ja se oli metafora "ghost of electricity". Tuo levyn mainitsi Ruosin akatemian sihteeri Sara Danius hyvänä esimerkkinä Dylanin tuotannosta. Myöhemmän Dylanin suosikkini on Oh Mercy! vuodelta 1989, varsinkin laulut Political Worls, Where Teardrops Fall, Man in the Black Coat ja Shooting Star. Niissä Dylan esittää sekä yhteiskunnallisia kommentteja, arvoituksellisia, kiehtovia kuvia sekä päättyneen suhteen melanko, joka on tyypillistä viimeisimmille levyille.

Olen nähnyt Dylanin kolme kertaa lavalla. Ihan hyviä esiintymisiä, mutta eivät kovin mieleenpainuvia. Parhaimmillaan hän on parhaimmilla levyillään.

Huhtikuu 2016

Kävin Helsingin keskustan Akateemisessa kirjakaupassa. Minua eivät häirinneet muutama uusi, korkeahko hyllyrakennelma, joita sinne oli lisätty, Aallon "kirjalaivojen" taakse ja rinnalle. Hyvä että on kirjoja hyllyllä, kuten kirjakaupassa kuuluukin olla. Enemmän minua vaivaa saksankielisten kirjojen katoaminen valikoimasta (vielä muutama on jäljellä), mutta ymmärrän hyvin, että niiden myyminen on kovasti tappiollista. Vuosikymmen pari sitten Akateeminen ilmoitti, että se myy vieraskielisiä kirjoja prestiisin takia, vaikka voittoa ei niistä kerry. Mutta varmasti niiden myynti on entisestäänkin vähentynyt, enkä minä parin muun ostajan kanssa pysty pitämään saksankielistä osastoa pystyssä.

Toinen minua vaivannut asia oli, ettei omaa runokirjaani Idän ympäriajo ollut myynnissä. Tästä onkin hyvä valittaa, koska kirjoitan parhaillaan kirjaa itsekkyydestä työnimellä Iso Ego?, joten on syytäkin pitää huolta omista töistään eikä tekeytyä itse liian epäitsekkääksi. Runokirjoja ei ollut muutenkaan paljon, lähinnä vain suurien kustantamoiden uutuudet.

En ole koskaan ostanut kirjaa verkkokirjakaupasta, jos se on saatavilla fyysisistä myymälöitä. Tällä kertaa päädyn kuitenkin suosittelemaan verkkokirjakauppoja ja hintavertailuja ainakin runokirjojen hankintaan.

Helmikuu 2016

Viime aikoina on muisteltu monia menehtyneitä rockmuusikkoja. Yhtä voin minäkin erityisesti muistella, vaikka näihin tyyppeihin kohdistettu henkilökultti tuntuukin oudolta. Aloin kirjoittaa runoja David Bowien innoittamana. Luin Suosikista Aladdin Sane -albumin laulujen Jean Genie ja Drive-In Saturday tekstit sanakirjan kanssa. Tahdoin tehdä jotain samanlaista, en välttämättä samanlaisia lauluntekstejä, mutta tajusin ensi kerran, mitä sanoilla voi saada aikaan, maalata sisäisiä mielikuva, näkyjä. Wild Eye Bo from Freecloud ja Drive-In Saturday selvästi kertoivat jonkinlaisen tarinan, mutta Jean Genien tekstistä en tajunnut sanakirjansakaan kanssa kuin osia -- kyseessä oli siis tavallaan moderni runo, joka syntyy lopulta vasta kuulijan/lukijan päässä. Sellasia olivat monet muutkin Bowien laulut. Koska en oppinut tekemään lauluntekstejä, tahdoin saada sanat soimaan ilman musiikkia. Runoudessa on mielestäni kyse juuri siitä. Saada sanat soimaan. Joskus sitä epäonnistuu, ja lukija alkaa etsiä pelkästään tekstin merkitystä, valittaa ettei ymmärrä. Vika ei suinkaan aina ole lukijassa, vaan joskus runoilijassakin. Kun sanat soivat, rytmi on kohdallaan, mielikuvat, näyt, mielleyhtymät syntyvät lukijan päässä pakottomasti. Melkein kuin parhaita Bowien lauluja kuunnellessa. Soul Love, Word on a Wing, Letter, I Will Survie, Blackstar... Niitä on kuusikymmenluvulta 2010-luvulle, ja välissä on 80-luvun pitkä kuiva, tai melkein kuiva kausi. En ole kuitenkaan varsinainen Bowie-fani, pidän vain monesta hänen laulustaan. Luin yhden elämänkerran, joka ei sisältänyt sitä kiintoisaa tietoa, että Tangerin Dream -yhtyeen Edgar Froese oli se, joka hankki Bowielle asunnon -- tavallisen huoneiston -- Berliinistä vuonna 1976. Tangerine Dreamin vaikutus kuuluu Low-levyn kappaleella Warszawa -- tämä yhteys on jätetty lähes tyystin huomiotta, ehkä siksi, että Edgar Froese ei tahtonut tuoda itseään esiin Bowien yhteydessä, ja yhtyeen 70-luvun syntikoihin perustunut musiikki ei ollut mitään varsinaista hittitavaraa, arvotettua ja sangen vaikuttavaa kylläkin. Myös Froese kuuluu viime aikoina menehtyneisiin, tammikuussa 2015, vain vuotta Bowieta aiemmin. Sattumalta asuin kerran 90-luvulla muutaman korttelin päässä Bowien Haupstrassen asunnosta, ja kävin kyllä katsastamassa kulmat. 

Lokakuu 2015

Henning Mankell on kuollut huolimatta päätöksestään taistella syöpää vastaan. Olen kirjoittanut  Mankellin kirjoista, tänä vuonna arvioin omaan elämään keskittyvän Juoksuhiekkaa ja vuonna 2001 dekkarin Valkoinen naarasleijona. (Juoksuhiekkaa-arvostelu osoitteessa http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1428286011557)

Molemmilla kerroilla Mankellin kekseliäisyys ja ajatukset tekivät minuun vaikutuksen. Hänen tyylinsä on sen sijaan melkein aina vähän kiusannut: lyhyeeseen päälauseeseen perustuvaa selkokieltä ei ole aina nautinto lukea. Tyyli tuntuu tarttuneen ruotsalaisiin dekkareihin sikäläisistä iltalehdistä, ja ovathan monet dekkaristit olleet nimenomaan toimittajia. Jotkut Mankellin ensimmäisistä dekkareista ovat kuitenkin kohtuullisen hyvää kieltä, sen sijaan trilleri Kennedyn aivot jäi minulta kesken, koska se tuntui kirjoitustyylinsä puolesta pelkältä luonnokselta.

Mankell on tietysti saanut kiitosta aivan muista asioista. Olen kirjoittanut kokonaisen luvun ruotsalaisista dekkareista kirjassani Rakas rappio, jossa yritän pohtia vähän pitemmälle ajatusta yhteiskunnallisesta dekkarista. Olen samaa mieltä Mankellin kanssa siitä, että rikosten taustalla voi löytää yhteiskunnallisia syitä. Rikolliset ovat hyvin usein olosuhteiden uhreja ja heijastavat pahoja kokemuksiaan eteenpäin. Asiaa voi kuitenkin pohtia pitemmälle: yhteiskunta on ihmisten rakentama, pahuus palautuu aina ihmisten tekoihin. Ellemme sitten usko perisyntiin. Mankellin maailmankuva on siten oikean suuntainen, mutta riittämätön.

Alkuun minua hivenen häiritsi Mankellin tapa tuoda kaikki mahdolliset sarjamurhaajat ja saman tien kansaivälinen rikollisuus Ystadiin, jossa on oikeasti tapettu viime vuosikymmeninä yksi ihminen, ja sekin taisi johtua juopuneiden tappelusta. Näin ainakin Ystadin poliisiasemalla kerrottiin yhdelle niistä lukuisista saksalaisista turistiryhmistä, joita kaupunkiin tuotiin Mankellin jymymenestyksen jäljiltä.

Mutta Mankellilla on toki oikeus luoda oma vertauskuvallinen Ystadinsa, joka tihentää maailman kataluuden ja jossa tapahtuu kaikkea sitä, mitä oikeassa Ystadissa ei tapahdu. Ja maailmassa on vieläkin pahempaa rikollisuutta kuin mitä Mankellin kirjoissa esiintyy.

Rakas rappio -kirjassa siteeraan dekkaria Väärillä jäljillä (alkuteos §995, Laura Jänisniemen suomennos 1997=:

”Emme koskaan onnistuneet luomaan yhteiskuntaa, jossa hänenlaisensa ihmiset tuntisivat olonsa kotoisaksi. Kun räjäytimme ilmaan vanhan yhteiskunnan, jossa perheet vielä olisivat pysyneet koossa, unohdimme antaa tilalle jotakin muuta. Suuri yksinäisyys on hinta, jota emme tienneet joutuvamme maksamaan. Tai ehkä me vain päätimme olla välittämättä siitä?”

Tässä kohdassa Mankell tekee harvinaisen tunnustuksen ja käsittelee yhteiskunnan luonnetta monikerroksisemmin kuin vain "yhteiskunnallisesti" (millä tarkoitan sitä, että rikosten vain ajatellaan johtuvan yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta). Tästä on hyvä mutta vaikea jatkaa: miksi yhteiskunnan uudistajat, usein Mankellin kaltaiset vasemmistolaiset pioneerit, saivat aikaan muutoksia, joihin he eivät itsekään olleet varautuneet. Toivoin, että Mankell olisi palannut tähän pohdintaansa vielä perusteellisemmin, kirjoittanut aiheesta vaikkapa kunnon esseen. 

Niin ei käynyt, tyytykäämme siis siihen, mitä on käsillä. Maailma on epäoikeudenmukainen, vaivan kuten Mankell tiesi osoittaa. Hän osasi osoittaa Ruotsin ja länsimaiden vääriä toimia ja hurskasteluja, mutta häneltä jäi paljon myös käsittelemättä, esimerkiksi reaalisosialismin karme perintö omine kolonialistisine toimineen.

21.4.15

Tein tänään töitä Oulunkyläntiellä sijaitsevassa kahvilassa, jota pitää vietnamilainen mies. Loistava paikka: ensin ei ole muita asiakkaita, sitten tulee muutama, mikä vain parantaa työilmapiiriä, koska he rikkovat painostavan ilmapiirin.

                             Juuri painostava hiljaisuus sai minut luopumaan työhuoneesta Karjalatalolla – tietysti vuokran lisäksi, sillä ajattelin säästäväni jonkin verran. Ehkä säästänkin, vaikka käyn joskus kahviloissa kirjoittamassa, koska kirjastojen lukusaleihinkin kaipaa vaihtelua.

Oulunkylän kirjastossa: nappaan lehtihyllystä Der Spiegelin. Luen melko hajamielisesti pitkää juttua edellisellä viikolla kuolleesta Günter Grassista. Ei näin kuuluista kirjailijasta kai voi kirjoittaa enää m itään uutta.

Oma suosikkini hänen kirjoistaan on Koiranvuosia, jota myös Grass sattumalta pitää parhaimpana kirjanaan – sattumalta, koska en tiennyt sen luettuani kirjailijan omasta arvojärjestyksestä. Käyn hyllyssä katsomassa, onko Grassin kirjoja siellä – kaikki ovat lainassa, myös Oili Suomisen Peltirummun 2009 ilmestynyt uusi suomennos, johon kirjoitin jälkipuheen. Minulla ei ole koko kirjaa, Otava ei sitä lähettänyt, enkä jaksanut tai tohtinut pyytää. Parnassossa jälkipuhettani moitittiin liian elämäkerralliseksi, jossain toisessakin lehdessä, ellei sitten toinen peesannut toista. Elämäkerrallinen se olikin, koska olin juuri lukenut Grassin Sipulia kuoriessa, joka on ehkä paras koskaan lukemani omaelämäkerta, ja selailin samalla :n elämäkertaa – johon ei ollut vielä ehtinyt Grassin ilmoitus siitä, että hän oli 17-vuotiaana liittynyt Waffen-SS –järjestöön. 

Joissain lehdissä tämän ilmoituksen kirvoittamaa skandaalia referoitiin vähän väärin, ihmeteltiin sitä, miten teini-ikäisen pohjan natsimielisyyttä voitiin paheksua, kun varsinaiset syylliset olivat aivan muualla. Niin he olivatkin, mutta skandaalin ydin piili siinä, että Grass oli vuosien, vuosikymmenien ajan vaatinut täyttä avoimutta menneisyyden suhteen ja toiminut eräänlaisena kansakunnan omanatuntona. Nyt kävi ilmi, että hän oli itse pitänyt piilossa olennaista seikkaa omasta elämästään. Liittyminen kansallissosialistien erityisosastoon vuonna 1944 ei toden totta kuulu tuomittavimpiin asioihin, joita sodan aikana tapahtui.

Grass kirjoitti joitain maailmankirjallisuuden parhaista romaaneista. Hän kykeni myös loihtimaan täysin epäonnistuneita teoksia, kuten vuoden 1995 Avarimmille aloille, jossa entinen DDR:läinen virkailija kokee olevansa 1800-luvun Theodore Fontainen ruumiillistuma. Ei kovin kiinnostavaa, eikä sekään, että romaanin henkilöt tavan takaa tuomitsevat tapaa, jolla Saksojen yhdistämistä on hoidettu. He ovat vain mielipiteiden puhetorvia, siis. Tai vuoden 2012 pseudoruno, jossa Grass ei tehnyt juuri muuta kun tuomitsi Israelin politiikan. Runo ei ollut kirjallisuutta vaan väärään lajiin puettu mielipide.

Samassa Spiegelissä on pikkuruinen juttu kuubalaisesta taiteilijasta Tania Bruguerasta, joka on kutsuttu tämän vuoden Venetsian Biennaaliin. Mutta Bruguera ei saa tällä hetkellä matkustaa maasta, vaan hän joutuu maansa oikeuden eteen, koska hän on ilmaissut itseään väärin. Samanlaisen kohtalon ovat kokeneet sadat muutkin kuubalaisen viime aikoina, vaikka Yhdysvallat ja Kuuba ovat juuri onnistuneet lähentymään. Uutiset voivat siis keskittyä siihen, ei siihen, miten ihmisiä maassa kohdellaan. En puhu "toisinajattelijoista", koska sen nimityksen alle työnnetyt ihmiset ovat minusta aivan normaaleja ihmisiä, he vain sattuvat asumaan maassa, jossa on rikos olla myötäilemättä hallituksen valheita.

Spiegelin jutun mukaan yksi Brugueran työ oli esillä Kasselin vuoden 2002 Documentassa. Se ärsytti silloin räikeillä valoilla ja konekiväärinrätinällä. Sen vuoden Documentassa teoksilla oli vahva yhteiskunnallinen painotus. Hassua, että meidät on ehdollistettu pitämään yhteiskunnallista taidetta automaattisesti vasemmistolaisena. Kävelin luultavasti Brugueran teoksen ohi tai läpi ja sijoitin sen toiseen kontekstiin, en kuubalaisen, hallituksen tähtäimeen joutuneen taiteilijan työnä. Paremmin muistan erään toisen  huoneen kattoon väärinpäin kiinnitetyt pulpetit. Muista myös salaa kuvatun videon jostain Venäjän ja Moldovian rajalta, jossa junan vaihdettiin telit, koska raidelevys muuttui. Minua kiehtoi kuvattu toimenpide, mutta teoksen tarkoitus oli näyttelyn katalogin mukaan… niin, mikä se oli? Jokin kriittinen translokaatio tai vastaava, jolla oli tekemistä rajojen ja yleismaailmallis-kapitalistisen epäoikeudenmukaisuuden kanssa.

Minulle on vieras ajatus, että taide on poliittista. Sen suoma armollinen suojapaikka, toinen viritys, perustuu juuri siihen, että se vie pois siitä maailmasta, johon törmää kadulla ja uutisissa – siihen maailman otetaan kantaa toisin kuin taiteen keinoin, ja toivottavasti otetaan. Mutta silti ymmärrän, jos joku käyttää taidetta välinettä. Silloin teos kumpuaa jostain välittömästä tarpeesta, spontaanista reaktiosta – jos se on tehokasta poliittista taidetta, arvelen. Oikeastaan vierastankin sellaista poliittista taidetta, jonka taustalla on teoria siitä, millaisen maailman pitäisi olla, jossa on ensin ratkaistu maailmankuva, ja taidetta luodaan toteuttamaan ja heijastamaan tätä ajatusmaailmaa. Taiteeseen kuuluu arvaamattomuus, yllätys, akanvirrat, kunnon tujaus ihke-eliksiiriä.

Kommentit

Kerttu Waselius os. Koskelainen

22.09.2018 02:03

Kuka olet Jukka Koskelainen? Sukunimi kiinostaa. Sita samaa sukuako . Mina myos.

Uusimmat kommentit

16.03 | 07:12

Kaunis kiitos. Runojen on tarkoitus ilmestyä seuraavassa kokoelmassani ensi vuonna.

26.02 | 10:18

Löytävätkö Parnassossa 4/2019 julkaistut runot jostain runokokoelmastasi? Pidän niistä kovasti, varsinkin Illan aavistuksia kosketti sisintäni. Kiitos.

16.06 | 08:43

Hyvä ja tarpeellinen kirjoitus

22.09 | 02:03

Kuka olet Jukka Koskelainen? Sukunimi kiinostaa. Sita samaa sukuako . Mina myos.

Jaa tämä sivu