En yleensä kirjoita blogikirjoituksia. Se on laji, jota en hallitse. Jos kirjoitan päiväkirjanomaista tekstiä, käytän siihen yhtä paljon voimia kuin mihin muuhun kirjoitukseen tahansa. En kykene heittämään lonkalta jotakin tuosta vain työpäivän ja muiden askareiden jälkeen. Facebook-sivullekin pystyn näköjään harvoin tekemään päivityksiä. Siksi otin ensin tähän "blogin sijaan" kirjastani Rakas rappio jakson, joka käsitteli "postmodernia" taidetta, kultakautta ja populismia. Se on nyt luettavissa otsikon "Rakas rappio" alta.

Kirjoitan kutenkin silloin tällöin eräänlaista päiväkirjaa – vaikka en oikein tiedäkään, kenelle sitä kirjoitan. Toisaalta runoistakaan ei aina tiedä, kenelle niitä kirjoittaa, koska niiden lukijoita on vain muutama. Se on eräänlaista puutarhanhoitoa – sitä tekee omaksi ilokseen; vähän raivaa kaaosta uuteen uskoon, luo kaunista turhuutta. Ei aina niin kaunistakaan.

 

Syyskuu 2017

 

 

 

Yli 360 sivua on takana, ja kirja Mahtava minä – itsekkyyden voima ja vastavoima on painossa. Minulta kysyttiin juuri, miten keksin kirjoittaa tästä aiheesta, ja jouduin tunnustamaan, etten musita. Tai oikeastaan yritin keksiä jotain. Sanoin, että kirjoitin ensin aiheesta kolumnin ja lähetin sen kahteen kolmeen lehteen, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Jatkoin kirjoittamista, kunnes aihe alkoi paisua – ja olisi paisunut lisääkin, jos olisin mahduttanut mukaan kaiken, mitä mieleen tuli, mutta jossain vaiheessa kustantajaa pitää armahtaa. Paksuja kirjoja tulee sitä paitsi kaunokirjallisuuden puolelta aivan tarpeeksi.

Lehdistö on jo huomannut kirjan, tarkemmin sanoen yksi ainoa lehti, mikäpä muu kuin Cosmopolitan, joka julkaisi lokakuun numerossa itsekkyydestä oikein terävän jutun, jossa olen mukana jokusella repliikillä. Juttu korostaa itsekkyyden hyviä puolia muun muassa repliikilläni: ”Itsekkyyden vastakohta ei ole altruismi vaan itsettömyys.”

Itsetön ihminen on nimittäin helposti muitten vietävänä. Esimerkkejä on helppo löytää ympäriltä. Uskoin varsainkin nuorempana, että ihminen valistuu pikku hiljaa, vaivalloisesti ja hitaasti, mikä tarkoittaa muun muassa kollektiivisten liikkeiden ja ajattelun heikkenemistä. Ei ole mukava koko ajan ajatella ja tehdä päätöksiä itse, mutta muutakaan mahdollisuutta ei ole. Emme voi palata heimoyhteiskuntaan tai individualismia edeltävää aikaan.

Mutta viime aikoina populistiset liikkeet ovat tehneet näyttävän paluun. Populismi kuulostaa melko vaarattomalta sanalta, mutta en keksi tähän hätään muutakaan. Populisti sanoo edustavansa yksi kansaa. On olemassa yksi, yhtenäinen kansa, joka löytää populistissa autenttisen äänitorvensa. Jos koko kansa ei tue populistia, johtuu se vain siitä, että osa ihmisistä on eliitin ja valhemedian manipuloimia. Itse asiassa populistille ei ole väliä, kuinka suuri osa ihmisistä kannattaa häntä, hänen sanomansa ei siitä muutu. Ja sanoma vetoaa aina oletettuun aitoon kansaan kaiken moninaisuuden ja ristiriitojen alla.

Yhdysvalloissa, Unkarissa ja Venezuelassa on nähty, että populisti voi saada suuren osan kansasta puolelleen. Hän pääsee valtaa ja – alkaa tehdä tuhoja. Hän jakaa kansansa ”aitoon” kansaan ja pettureihin. Hän puhuu taukoamatta, käyttää groteskia kieltä. heittää minkä tahansa valheen ja lietsoo vihaa.

Jos ihmiselle ei ole vahvaa itseä, jos hän ei ole luja yksilö, hän ei pysty suhtautumaan kriittisesti kansankiihotukseen. Siksi itsekkyys ei ole pelkästään huono asia. Siksi itsekkyys ei ole pelkästään huono asia. On olemassa tervettä itsekkyyttä. Oma minuus syntyy kuitenkin vuorovaikutuksessa muitten kanssa. On ilmestynyt monta itsekkyyttä puolustavaa kirjaa, jotka unohtavat juuri tämän. Ayn Rand on tämän suunnan tunnetuin nimi. Ne kehottavan vain pitämään huolta omista eduistaan, koska muuten välistävetäjät pääsevät huseeraamaan ja huiputtamaan.

Tämä näkemys ei ole väärä. Se on riittämätön, koska siitä puuttuu sosiaalinen osuus. Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa, siksi emme voi keskittyä liikaa omaan minään. Tai pelkästään. Sosiaalisessa yhteisössä opimme niin sanotun vastavuoroisen altruismin, joka itse asiassa on pitkälti elämämme perus, hyvässä ja huonossa. Raaputa sinä minun selkääni, niin minä raaputan sinun selkääsi. Kun olet apuna mökkiremontissa, teen sinulle joskus vastapalveluksen, tulen vaikka poraamaan naulat verhotangoille.

Jotkut evoluutiopsykologit näkevät tässä ainoan mahdollisen altruismin muodon. Mutta sellainen ei olisi oikeastaan altruismia; minähän aina odottaisin saavani jonkinlaisen materiaalisen korvauksen. Ja kyse olisi viime kädessä ryhmäitsekkyydestä, jos teen hyvää vain oman porukan tai suvun jäsenille.

On kuitenkin olemassa laskelmoimatonta käyttäytymistä, aitoa altruismia, kuten hädänalaisten auttamista ilman vastapalvelusta. Tässä on yksi ihmisen olemassaolon ihmeitä ja arvoituksia. Eräässä kokeessa koesarjassa pyydettiin opiskelijoita kuvittelemaan, että he käyttäisivät saman summan hyväntekeväisyystarkoitukseen. Kun ihminen saa tyydytystä, aivojen palkitsemisjärjestelmä aktivoituu. Mutta kun kyseessä on hyväntekeminen, aktivoituu toinenkin osa,.subgenuaalinen aivokuori.

Prefrontaalin aivokuoren osana se on paljon kehittyneempi aivoalue, joka myös apinoilla vastaa sosiaalisesta huomiosta ja huolenpidosta. Jos ihmisistä hyväntekeminen tuntuu hyvältä, tutkijoiden mukaan se on täysin luonnollista. Täten altruismi ei ole mikään jälkikäteinen lisäke egoistisesti virittyneissä aivoissa, vaan meihin elimellisesti kuuluva, jopa pakottava osio. Ja vaikka antaminen ei välttämättä tunnu autuaammalta kuin ottaminen, se tuntuu kuitenkin autuaalta.

Ihmisellä on jo aivoissaan altruistinen taipumus, esittää neurobiologian ja käyttäytymisen tutkija Donald. W. Pfaff. Ihmisen altruistiset aivot pitää vain saada käynnistymään; olosuhteiden pitää olla oikeat. Ihminen ei ole tämän näkemyksen mukaan syntyjään paha, vaan olosuhteen ratkaisevat, mitkä impulssit alkavat toimia.

Ihminen ei ole yleensä joko itsekäs tai altruisti. Nämä ominaisuudet eivät sulje toisiaan pois. On mahdollista pitää huolta omasta itsestään ja tehdä jokunen teko muun maailman hyväksi-

 

 

 

Lokakuu 2016

 

Kirjoitin minäkin lopulta yhden somekommentin Bob Dylanin Nobel-palkinnosta. Se kuuluu näin: Dylan som litteratur: några lysande sångtexter som funkar som poesi. Många är briljanta som sontexter, men de mesta är bara ganska bra texter om en mislyckad kärlek. Nobel? Jag vet inte.

En siis tiedä, oliko oikein antaa Dylanille Nobel. Kun mietin asiaa vähän pitempään, pari minuuttia, päädyn siihen, että kyllä hän sen ansaistee. Minulle ei ole mitään Nobelin palkintoa vastaan muutenkaan, mutta kovin kauan ei kannata miettiä sitä, ansaitseeko juuri nimenomainen kirjailija palkinnon. Tai sitä, onko Dylan edes kirjailija.

Ehkä minua kuitenkin häiritsi Ylen radiotoimittajan kommentti heti palkinnon ilmoittamisen jälkeen, että kerrankin ei tarvitse tarkistaa, kuka palkinnon saaja oikein on. Palkinto on varmasti mennyt muutaman kerran väärälle kirjailijalle, kuten Elfriede Jelinekille (jolle suo kyllä muita palkintoja), mutta monta kertaa myös kirjailijalle, joka on syytä tuntea, jos ei tunne. Kyllä radiotoimittajakin pitää olla lupa sivistää itseään enemmän kuin kuntosalikeskustelut vaativat.

Olen kuunnellut monia Dylanin levyjä tarkasti, ja monet hänen tekstinsä ovat kirjallisesti ansiokkaita. Mutta kun kävin kerran läpi suuren joukon hänen myöhempiä tekstejään, olin vähän pettynyt. Monet kertoivat rakkauden pettymyksistä hyvin minäpainoitteisesti, liian monet, jotta voisin pitää Dylania kauttaaltaan loistavana laulutekijänä. Lauluissa on kuitenkin lähes aina muutama hyvä rivi. 

Dylan otti taiteilijanimensä walesilaiselta runoilijailta Dylan Thomasilta (1914-1951). Thomasilta on suomennettu yksi valikoima runoja, Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan. Kannattaa tutustua. Muutenkin Dylan totta kai tuntee runoutta ja ottaa muilta välillä suoriakin lainauksia.

Olen ainakin kerran suoraan lainannut Dylania omaan runooni, nimittäin laulusta Visions of Johanna vuoden 1966 albumilta Blonde on Blonde, ja se oli metafora "ghost of electricity". Tuo levyn mainitsi Ruosin akatemian sihteeri Sara Danius hyvänä esimerkkinä Dylanin tuotannosta. Myöhemmän Dylanin suosikkini on Oh Mercy! vuodelta 1989, varsinkin laulut Political Worls, Where Teardrops Fall, Man in the Black Coat ja Shooting Star. Niissä Dylan esittää sekä yhteiskunnallisia kommentteja, arvoituksellisia, kiehtovia kuvia sekä päättyneen suhteen melanko, joka on tyypillistä viimeisimmille levyille.

Olen nähnyt Dylanin kolme kertaa lavalla. Ihan hyviä esiintymisiä, mutta eivät kovin mieleenpainuvia. Parhaimmillaan hän on parhaimmilla levyillään.

 

 

 

 

Huhtikuu 2016

 

Kävin Helsingin keskustan Akateemisessa kirjakaupassa. Minua eivät häirinneet muutama uusi, korkeahko hyllyrakennelma, joita sinne oli lisätty, Aallon "kirjalaivojen" taakse ja rinnalle. Hyvä että on kirjoja hyllyllä, kuten kirjakaupassa kuuluukin olla. Enemmän minua vaivaa saksankielisten kirjojen katoaminen valikoimasta (vielä muutama on jäljellä), mutta ymmärrän hyvin, että niiden myyminen on kovasti tappiollista. Vuosikymmen pari sitten Akateeminen ilmoitti, että se myy vieraskielisiä kirjoja prestiisin takia, vaikka voittoa ei niistä kerry. Mutta varmasti niiden myynti on entisestäänkin vähentynyt, enkä minä parin muun ostajan kanssa pysty pitämään saksankielistä osastoa pystyssä.

Toinen minua vaivannut asia oli, ettei omaa runokirjaani Idän ympäriajo ollut myynnissä. Tästä onkin hyvä valittaa, koska kirjoitan parhaillaan kirjaa itsekkyydestä työnimellä Iso Ego?, joten on syytäkin pitää huolta omista töistään eikä tekeytyä itse liian epäitsekkääksi. Runokirjoja ei ollut muutenkaan paljon, lähinnä vain suurien kustantamoiden uutuudet.

En ole koskaan ostanut kirjaa verkkokirjakaupasta, jos se on saatavilla fyysisistä myymälöitä. Tällä kertaa päädyn kuitenkin suosittelemaan verkkokirjakauppoja ja hintavertailuja ainakin runokirjojen hankintaan.

 

Helmikuu 2016

 

Viime aikoina on muisteltu monia menehtyneitä rockmuusikkoja. Yhtä voin minäkin erityisesti muistella, vaikka näihin tyyppeihin kohdistettu henkilökultti tuntuukin oudolta. Aloin kirjoittaa runoja David Bowien innoittamana. Luin Suosikista Aladdin Sane -albumin laulujen Jean Genie ja Drive-In Saturday tekstit sanakirjan kanssa. Tahdoin tehdä jotain samanlaista, en välttämättä samanlaisia lauluntekstejä, mutta tajusin ensi kerran, mitä sanoilla voi saada aikaan, maalata sisäisiä mielikuva, näkyjä. Wild Eye Bo from Freecloud ja Drive-In Saturday selvästi kertoivat jonkinlaisen tarinan, mutta Jean Genien tekstistä en tajunnut sanakirjansakaan kanssa kuin osia -- kyseessä oli siis tavallaan moderni runo, joka syntyy lopulta vasta kuulijan/lukijan päässä. Sellasia olivat monet muutkin Bowien laulut. Koska en oppinut tekemään lauluntekstejä, tahdoin saada sanat soimaan ilman musiikkia. Runoudessa on mielestäni kyse juuri siitä. Saada sanat soimaan. Joskus sitä epäonnistuu, ja lukija alkaa etsiä pelkästään tekstin merkitystä, valittaa ettei ymmärrä. Vika ei suinkaan aina ole lukijassa, vaan joskus runoilijassakin. Kun sanat soivat, rytmi on kohdallaan, mielikuvat, näyt, mielleyhtymät syntyvät lukijan päässä pakottomasti. Melkein kuin parhaita Bowien lauluja kuunnellessa. Soul Love, Word on a Wing, Letter, I Will Survie, Blackstar... Niitä on kuusikymmenluvulta 2010-luvulle, ja välissä on 80-luvun pitkä kuiva, tai melkein kuiva kausi. En ole kuitenkaan varsinainen Bowie-fani, pidän vain monesta hänen laulustaan. Luin yhden elämänkerran, joka ei sisältänyt sitä kiintoisaa tietoa, että Tangerin Dream -yhtyeen Edgar Froese oli se, joka hankki Bowielle asunnon -- tavallisen huoneiston -- Berliinistä vuonna 1976. Tangerine Dreamin vaikutus kuuluu Low-levyn kappaleella Warszawa -- tämä yhteys on jätetty lähes tyystin huomiotta, ehkä siksi, että Edgar Froese ei tahtonut tuoda itseään esiin Bowien yhteydessä, ja yhtyeen 70-luvun syntikoihin perustunut musiikki ei ollut mitään varsinaista hittitavaraa, arvotettua ja sangen vaikuttavaa kylläkin. Myös Froese kuuluu viime aikoina menehtyneisiin, tammikuussa 2015, vain vuotta Bowieta aiemmin. Sattumalta asuin kerran 90-luvulla muutaman korttelin päässä Bowien Haupstrassen asunnosta, ja kävin kyllä katsastamassa kulmat. 

 

Lokakuu 2015

 

Henning Mankell on kuollut huolimatta päätöksestään taistella syöpää vastaan. Olen kirjoittanut  Mankellin kirjoista, tänä vuonna arvioin omaan elämään keskittyvän Juoksuhiekkaa ja vuonna 2001 dekkarin Valkoinen naarasleijona. (Juoksuhiekkaa-arvostelu osoitteessa http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1428286011557)

Molemmilla kerroilla Mankellin kekseliäisyys ja ajatukset tekivät minuun vaikutuksen. Hänen tyylinsä on sen sijaan melkein aina vähän kiusannut: lyhyeeseen päälauseeseen perustuvaa selkokieltä ei ole aina nautinto lukea. Tyyli tuntuu tarttuneen ruotsalaisiin dekkareihin sikäläisistä iltalehdistä, ja ovathan monet dekkaristit olleet nimenomaan toimittajia. Jotkut Mankellin ensimmäisistä dekkareista ovat kuitenkin kohtuullisen hyvää kieltä, sen sijaan trilleri Kennedyn aivot jäi minulta kesken, koska se tuntui kirjoitustyylinsä puolesta pelkältä luonnokselta.

Mankell on tietysti saanut kiitosta aivan muista asioista. Olen kirjoittanut kokonaisen luvun ruotsalaisista dekkareista kirjassani Rakas rappio, jossa yritän pohtia vähän pitemmälle ajatusta yhteiskunnallisesta dekkarista. Olen samaa mieltä Mankellin kanssa siitä, että rikosten taustalla voi löytää yhteiskunnallisia syitä. Rikolliset ovat hyvin usein olosuhteiden uhreja ja heijastavat pahoja kokemuksiaan eteenpäin. Asiaa voi kuitenkin pohtia pitemmälle: yhteiskunta on ihmisten rakentama, pahuus palautuu aina ihmisten tekoihin. Ellemme sitten usko perisyntiin. Mankellin maailmankuva on siten oikean suuntainen, mutta riittämätön.

Alkuun minua hivenen häiritsi Mankellin tapa tuoda kaikki mahdolliset sarjamurhaajat ja saman tien kansaivälinen rikollisuus Ystadiin, jossa on oikeasti tapettu viime vuosikymmeninä yksi ihminen, ja sekin taisi johtua juopuneiden tappelusta. Näin ainakin Ystadin poliisiasemalla kerrottiin yhdelle niistä lukuisista saksalaisista turistiryhmistä, joita kaupunkiin tuotiin Mankellin jymymenestyksen jäljiltä.

Mutta Mankellilla on toki oikeus luoda oma vertauskuvallinen Ystadinsa, joka tihentää maailman kataluuden ja jossa tapahtuu kaikkea sitä, mitä oikeassa Ystadissa ei tapahdu. Ja maailmassa on vieläkin pahempaa rikollisuutta kuin mitä Mankellin kirjoissa esiintyy.

Rakas rappio -kirjassa siteeraan dekkaria Väärillä jäljillä (alkuteos §995, Laura Jänisniemen suomennos 1997=:

”Emme koskaan onnistuneet luomaan yhteiskuntaa, jossa hänenlaisensa ihmiset tuntisivat olonsa kotoisaksi. Kun räjäytimme ilmaan vanhan yhteiskunnan, jossa perheet vielä olisivat pysyneet koossa, unohdimme antaa tilalle jotakin muuta. Suuri yksinäisyys on hinta, jota emme tienneet joutuvamme maksamaan. Tai ehkä me vain päätimme olla välittämättä siitä?”

Tässä kohdassa Mankell tekee harvinaisen tunnustuksen ja käsittelee yhteiskunnan luonnetta monikerroksisemmin kuin vain "yhteiskunnallisesti" (millä tarkoitan sitä, että rikosten vain ajatellaan johtuvan yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta). Tästä on hyvä mutta vaikea jatkaa: miksi yhteiskunnan uudistajat, usein Mankellin kaltaiset vasemmistolaiset pioneerit, saivat aikaan muutoksia, joihin he eivät itsekään olleet varautuneet. Toivoin, että Mankell olisi palannut tähän pohdintaansa vielä perusteellisemmin, kirjoittanut aiheesta vaikkapa kunnon esseen. 

Niin ei käynyt, tyytykäämme siis siihen, mitä on käsillä. Maailma on epäoikeudenmukainen, vaivan kuten Mankell tiesi osoittaa. Hän osasi osoittaa Ruotsin ja länsimaiden vääriä toimia ja hurskasteluja, mutta häneltä jäi paljon myös käsittelemättä, esimerkiksi reaalisosialismin karme perintö omine kolonialistisine toimineen.

 

21.4.15

 

Tein tänään töitä Oulunkyläntiellä sijaitsevassa kahvilassa, jota pitää vietnamilainen mies. Loistava paikka: ensin ei ole muita asiakkaita, sitten tulee muutama, mikä vain parantaa työilmapiiriä, koska he rikkovat painostavan ilmapiirin.

                             Juuri painostava hiljaisuus sai minut luopumaan työhuoneesta Karjalatalolla – tietysti vuokran lisäksi, sillä ajattelin säästäväni jonkin verran. Ehkä säästänkin, vaikka käyn joskus kahviloissa kirjoittamassa, koska kirjastojen lukusaleihinkin kaipaa vaihtelua.

 

Oulunkylän kirjastossa: nappaan lehtihyllystä Der Spiegelin. Luen melko hajamielisesti pitkää juttua edellisellä viikolla kuolleesta Günter Grassista. Ei näin kuuluista kirjailijasta kai voi kirjoittaa enää m itään uutta.

Oma suosikkini hänen kirjoistaan on Koiranvuosia, jota myös Grass sattumalta pitää parhaimpana kirjanaan – sattumalta, koska en tiennyt sen luettuani kirjailijan omasta arvojärjestyksestä. Käyn hyllyssä katsomassa, onko Grassin kirjoja siellä – kaikki ovat lainassa, myös Oili Suomisen Peltirummun 2009 ilmestynyt uusi suomennos, johon kirjoitin jälkipuheen. Minulla ei ole koko kirjaa, Otava ei sitä lähettänyt, enkä jaksanut tai tohtinut pyytää. Parnassossa jälkipuhettani moitittiin liian elämäkerralliseksi, jossain toisessakin lehdessä, ellei sitten toinen peesannut toista. Elämäkerrallinen se olikin, koska olin juuri lukenut Grassin Sipulia kuoriessa, joka on ehkä paras koskaan lukemani omaelämäkerta, ja selailin samalla :n elämäkertaa – johon ei ollut vielä ehtinyt Grassin ilmoitus siitä, että hän oli 17-vuotiaana liittynyt Waffen-SS –järjestöön. 

Joissain lehdissä tämän ilmoituksen kirvoittamaa skandaalia referoitiin vähän väärin, ihmeteltiin sitä, miten teini-ikäisen pohjan natsimielisyyttä voitiin paheksua, kun varsinaiset syylliset olivat aivan muualla. Niin he olivatkin, mutta skandaalin ydin piili siinä, että Grass oli vuosien, vuosikymmenien ajan vaatinut täyttä avoimutta menneisyyden suhteen ja toiminut eräänlaisena kansakunnan omanatuntona. Nyt kävi ilmi, että hän oli itse pitänyt piilossa olennaista seikkaa omasta elämästään. Liittyminen kansallissosialistien erityisosastoon vuonna 1944 ei toden totta kuulu tuomittavimpiin asioihin, joita sodan aikana tapahtui.

Grass kirjoitti joitain maailmankirjallisuuden parhaista romaaneista. Hän kykeni myös loihtimaan täysin epäonnistuneita teoksia, kuten vuoden 1995 Avarimmille aloille, jossa entinen DDR:läinen virkailija kokee olevansa 1800-luvun Theodore Fontainen ruumiillistuma. Ei kovin kiinnostavaa, eikä sekään, että romaanin henkilöt tavan takaa tuomitsevat tapaa, jolla Saksojen yhdistämistä on hoidettu. He ovat vain mielipiteiden puhetorvia, siis. Tai vuoden 2012 pseudoruno, jossa Grass ei tehnyt juuri muuta kun tuomitsi Israelin politiikan. Runo ei ollut kirjallisuutta vaan väärään lajiin puettu mielipide.

Samassa Spiegelissä on pikkuruinen juttu kuubalaisesta taiteilijasta Tania Bruguerasta, joka on kutsuttu tämän vuoden Venetsian Biennaaliin. Mutta Bruguera ei saa tällä hetkellä matkustaa maasta, vaan hän joutuu maansa oikeuden eteen, koska hän on ilmaissut itseään väärin. Samanlaisen kohtalon ovat kokeneet sadat muutkin kuubalaisen viime aikoina, vaikka Yhdysvallat ja Kuuba ovat juuri onnistuneet lähentymään. Uutiset voivat siis keskittyä siihen, ei siihen, miten ihmisiä maassa kohdellaan. En puhu "toisinajattelijoista", koska sen nimityksen alle työnnetyt ihmiset ovat minusta aivan normaaleja ihmisiä, he vain sattuvat asumaan maassa, jossa on rikos olla myötäilemättä hallituksen valheita.

Spiegelin jutun mukaan yksi Brugueran työ oli esillä Kasselin vuoden 2002 Documentassa. Se ärsytti silloin räikeillä valoilla ja konekiväärinrätinällä. Minä olin 2002 Kasselin Documentassa, jolloin teoksilla oli vahva yhteiskunnallinen painotus. Hassua, että meidät on ehdollistettu pitämään yhteiskunnallista taidetta automaattisesti vasemmistolaisena. Kävelin luultavasti Brugueran teoksen ohi tai läpi ja sijoitin sen toiseen kontekstiin, en kuubalaisen, hallituksen tähtäimeen joutuneen taiteilijan työnä. Paremmin muistan erään toisen  huoneen kattoon väärinpäin kiinnitetyt pulpetit. Muista myös salaa kuvatun videon jostain Venäjän ja Moldovian rajalta, jossa junan vaihdettiin telit, koska raidelevys muuttui. Minua kiehtoi kuvattu toimenpide, mutta teoksen tarkoitus oli näyttelyn katalogin mukaan… niin, mikä se oli? Jokin kriittinen translokaatio tai vastaava, jolla oli tekemistä rajojen ja yleismaailmallis-kapitalistisen epäoikeudenmukaisuuden kanssa.

Minulle on vieras ajatus, että taide on poliittista. Sen suoma armollinen suojapaikka, toinen viritys, perustuu juuri siihen, että se vie pois siitä maailmasta, johon törmää kadulla ja uutisissa – siihen maailman otetaan kantaa toisin kuin taiteen keinoin, ja toivottavasti otetaan. Mutta silti ymmärrän, jos joku käyttää taidetta välinettä. Silloin teos kumpuaa jostain välittömästä tarpeesta, spontaanista reaktiosta – jos se on tehokasta poliittista taidetta, arvelen. Oikeastaan vierastankin sellaista poliittista taidetta, jonka taustalla on teoria siitä, millaisen maailman pitäisi olla, jossa on ensin ratkaistu maailmankuva, ja taidetta luodaan toteuttamaan ja heijastamaan tätä ajatusmaailmaa. Taiteeseen kuuluu arvaamattomuus, yllätys, akanvirrat, kunnon tujaus ihke-eliksiiriä.