Mahtava minä

Mahtava minä

Itsekkyyden voima ja vastavoimat.

Atena 2017.

 

Ote johdannosta

 

”Itsekkyys verojen kiertämiseksi ylittää Suomessa sairauden asteen.” Tällainen otsikko nähtiin vuoden 2016 alussa, ja äänessä oli pääministeri Juha Sipilä. Ei mennyt kauaa, kun Hjallis Harkimo säesti voimallisin sanoin. ”Kuka täällä loppu viimeksi kantaa korttaan mihinkään yhteiseen kekoon”, hän lausui puhuessaan pomojen ylisuurista palkoista ja ay-johdosta, joka Harkimon mukaan vastustaa kaikkia leikkauksia mutta toimii itse ”kylmällä kapitalistin logiikalla”.

Eikä aiheelta välty edes olympialaisissa. KOK:n puheenjohtaja ilmoittaa, että ”elämme maailmassa, jossa itsekkyys valtaa alaa.”

Näin pitkälle on tultu. Ehkä me vähäisemmät luulimme olevamme ääniä erämaassa valittaessamme aikamme itsekkyyttä. Mutta kun pomot kaiuttavat sanomaa vielä kovemmin, pulman on oltava polttava. Elämme yhteiskunnassa, jota hallitsevat itsekkyyden arvot. Aikaamme on monesti nimitetty itsekkyyden aikakaudeksi.

 

Kun mainitsin muutamalla ihmiselle kirjoittavani kirjaa egoismista, kaikki pitivät aihetta ajankohtaisena. Heidän ajattelunsa taisi kulkea seuraavaan malliin: Itsekkyys on paha asia. Sitä on nykyään liikaa. Näin ei pitäisi olla.

Huomaan totta toki itsekin ajattelevani näin, ainakin usein. Mutta jos asia olisi näin helposti kuitattavissa, kirjaa ei tarvittaisi. Muutama lisäesimerkki ja sen perään moralistinen huomautus, joka tuomitsee aikamme itsekkyyden.

Taajaan valitetaan aikamme itsekkäitä arvoja ja kaivataan tilalle huolenpitoa, tasaisempaa tulonjakoa ja yleensäkin suurempaa tasa-arvoa. Veronkiertoa ja johtajien optioita paheksutaan yleisesti, mutta paheksunta ei kovin helposti saa niitä loppumaan.

Keräsin joukon kirjoituksia, joissa valitettiin, että itsekkyys on lisääntynyt viime aikoina. Mutta kirjoituksissa ei juuri koskaan pohdittu, mitä itsekkyys oikein tarkoittaa ja miksi sitä esiintyy niin kovasti. Eihän se tietenkään olekaan mielipidekirjoitusten tehtävä eikä tarkoitus. Mutta ken aikoo kirjoittaa itsekkyydestä pitemmän esityksen, joutuu turvautumaan laajempaan perspektiiviin.

Otetaanpa siis aluksi muutama esimerkki siitä, miten itsekkyys liitetään aikaamme. Tässä Kansallisteatterin ohjaaja ja suomentaja Minna Leino teatterin tiedotuslehdessä ohjattuaan Onnellisuuden tasavalta -nimisen näytelmän: ”Henkilökohtaisen vapauden ja onnellisuuden tavoittelu on ylikorostunut, elämämme onnellisuuden tyranniassa. Kun toimitaan ilman vastuuntuntoa tai oikeudenmukaisuudesta huolehtimista, olemme egoismin äärellä. Missä on täydellisen vapauden ja omien oikeuksien raja?” Näytelmässä ei Leinon mielestä ole ”hyviä ja pahoja ihmisiä, on vain ihmisiä, jotka ovat aikamme ilmentymiä.”

Sitten pari googlattua esimerkkiä. Tässä Pohjalainen-lehden mielipidepalstalta: ”Nykyihmisen ja entisajan ihmisten erottaa itsekkyydestä. Nykyihminen ajaa pelkästään omia etuja keinoja kaihtamatta. Aiemmin moraali ja oikeudenmukaisuus hillitsivät yksilön toimintaa, entisaikaan poikkeavia kutsuttiin kylähulluiksi.” Ote psykologi Markku Ojasen blogista: ”Nykyajan ihminen on ilmeisen autonominen, itseriittoinen, jopa itsekäs.” (Ojasen näkemykset ovat toki tätä sitaattia laajempia). Ja kun Oulun filosofisen Sokrates -kahvilan keskustelutilaisuuden aiheena oli itsekkyys, sivuston yhteenvedossa todettiin, että ”eräs keskustelija sanoi illan aiheen olevan oman aikamme ilmentymä. Hän oli varma siitä, että muutama vuosikymmen sitten Suomessa ei olisi tällaisesta teemasta keskusteltu.”

Pidämme siis hyvin usein itsekkyyttä ennen kaikkea oman aikamme ilmiönä. Ja olemme ilmeisen taitavia havaitsemaan sitä ympärillämme, muissa ihmisissä, mutta emme yleensä itsessämme. Siksi väite itsekkyyden lisääntymisestä vaatii jatkoselvityksiä. Sitä paitsi tähän väitteeseen on kyynikon helppo vastata: vaadimme, että muut olisivat vähemmän itsekkäitä, jotta saisimme itsellemme hyötyä. Vaatimus on siis itsekäs. Ehkä kyynikko on oikeassa. Ainakin osittain.

 

Itsekkyyttä on mitä ilmeisemmin valitettu kautta aikain. Esimerkiksi 1700-luvun lopulla Saksan kansalliskirjailijoihin kuuluva Friedrich Schiller valitti yläluokkien harjoittavan egoismia ja yhteiskunnan perustuvan liiallisen hyödyn etsimiseen. Toisen esimerkin voi hakea Schillerin ihailemasta antiikista: Plutarkhos kertoo, miten muuan vanha mies saapui myöhässä olympiadeihin eikä löytänyt enää paikkaa katsomossa. Kukaan ei anna hänelle omaansa, ja hän saa osakseen vain pilkkaa. Eli ihannoiduilla ateenalaisilla ei ollut käytöstapoja eikä kykyä epäitsekkyyteen sen enempää kuin meilläkään (spartalaisilla sentään oli, noilla totalitaristisen sotilasvaltion edustajilla, sillä heistä jokainen oli valmis uhraamaan oman paikkansa vanhuksen hyväksi).

Onko väitteillä meidän aikamme korostuneesta itsekkyydestä perää? Tämä on yksi niistä kysymyksistä, joihin haen vastausta. Toinen kysymys on, mikä on välttämätöntä itsekyyttä (ja onko sellaista), mikä hyödyllistä itsekkyyttä ja mikä haitallista.

Lisää kysymyksiä seuraa: kuuluuko itsekkyys vääjäämättä ihmisen perusluonteeseen? Minkä tähden ihmisellä on kyky epäitsekkäisiin tekoihin? Näitä kysymyksiä ovat pohtineet evoluutiobiologit ja -psykologit, joista eniten esillä on ollut Richard Dawkins. Koska evoluutiobiologia hakee selityksiä mahdollisimman pitkällä aikavälillä, aikojen alusta nykypäivään, ja koska sen kohteena on koko luonto, otan sen esille pariinkin kertaan, ensin itsekkyyden, sitten altruismin selittäjänä.

Ihminen tuntuu kuitenkin karkaavan biologisen evoluution otteesta. Siksi tarvitaan kulttuurievoluution tuotos, etiikka, määrittämään, miksi epäitsekäs käytös on parempaa kuin itsekäs. Ja kun itsekkyydestä puhutaan, on oltava olemassa sellainen tekijä kuin itse, jotta voi olla itsekäs. Ja tällä itsellä – siis minulla, sinulla ja hänellä – on oltava valinnanvapaus, muuten koko itsekkyyden käsite on hyödytön. Joten käsittelen aluksi sitä, miten nykyaikainen käsitys itsestä on muodostunut ja olemmeko todella vapaita valitsemaan.

Näyttää nimittäin siltä, ettemme enää pääse itsestä eroon. Moni kulttuurikriitikko valittaa aikamme individualismia ja kaipaa tilalle yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta. Seuraavassa lauseessa hän saattaa ylistää jotakuta itsenäistä ja yksilöllistä ääntä, joka nousee rohkeasti aikamme tasapäistävän normaaliajattelun ylle.

Siksi puhun Jean-Jacques Rousseausta ja Immanuel Kantista. Käsitykseni mukaan nämä 1700-luvun ajattelijat ovat muokanneet oleellisesti tapaamme ajatella. He antoivat teoksissaan ilmaisun nykyaikaiselle, itsenäiselle länsimaiselle yksilölle, ja sellaisia olemme, tahdoimme tai emme. Kun kirjoittaa heistä, jotkut saattavat pitää tekstiä oppineena, vaikka kuinka välttäisi turhia termejä ja koukeroisia lauseita, mutta ideana on, että kuulen heidän ajatuksensa kaikuvan ilmoille joka päivä ja näen heidän vaikutuksensa joka päivä, silloinkin kun katson ihmisiä, jotka kävellessäänkin tihrustavat jatkuvasti pientä ruutua. Kaikella on alkunsa.

Rousseau kuvasi omillaan toimeen tulevan alkuihmisen ja yhteiskunnan ahneuden. Kant hahmotteli järkiperäistä tapaa ajatella ja vapaata ihmistä. Heidän ajattelunsa tuntuu ja näkyy myös niiden elämässä, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan moisista ajattelijoista. He loivat pohjan romantiikan kulttuurille, joka korostaa yksilöllisyyttä, tarvetta löytää aito minuus ja itseilmaisun tärkeyttä.

Samoin on Friedrich Nietzschen laita. Hänen kirjoistaan otetaan sentään uusia painoksia, ja hän saa yhä kaikupohjaa vahvatahtoisena, itsenäisenä ja ehdottoman antiporvarillisena ajattelijana. Etenkin Rousseaun ja Nietzschen ajatuksia kuulee nykyään toistettavan vähän eri sanoin, vaikkei heitä olisikaan luettu. On oltava itsenäinen, riippumaton ja luova.

Nietzsche myös toimi ratkaisevana yllykkeenä venäläissyntyiselle Ayn Randille, joka on Yhdysvalloissa vapaan kapitalismin ja teekutsuliikkeen avainhahmo. Nietzsche ja Rand ovat itsekkyyden merkittävimpiä puolustajia, kumpikin omalla tavallaan. Rand ja koko joukko liberaalin talouspolitiikan airuita pitävät itsekkyyttä peräti hyödyllisenä ja tavoiteltavana asiana. Kaikki tuntevat Nallen eli Björn Wahlroosin, joka rakastaa räväkköjä lausuntoja ja tuntuu viihtyvän ruudussa ylimielinen hymynkare huulillaan. Silkkaa itsekyyttä, vai kenen asiaa hän lopulta ajaa? Ajaako nykytalous vain vahvimpien asiaa? Wahlroos ja nykytalous ovat hyvä ponnahduslauta itsekkyyden pohtimiseen. Sijoitustaloudessa ainakin on yksilöitä, jotka ovat rankaisematta käärineet tileilleen satumaisia summia kyseenalaisin keinoin, eikä numerona mitattuna pahempaa itsekkyyttä voi juuri löytää.

Mutta onko sekään koko totuus itsekkyydestä? On otettava mukaan myös oikeudenmukaisuus, hyveistä suurin, koska se koskee kaikkia. Ilman oikeudenmukaisuuden tajua emme voi puhua itsekkyydestä saati tuomita sitä. John Rawlsin teorian pohjalta asiaa voi pohtia toisesta näkökulmasta. Talous ei ole nollasummapeliä, eli kakun koko ei ole ikuisesti vakio, eikä kaikki itsekkyys sittenkään pahasta. Esitelen Randin ja Nietzschen lisäksi kolme huonoa tapaa ja yhden hyvän tavan puolustaa egoismia. Jos emme pääse itsekkyydestä eroon, voi tarkistaa, missä määrin siihen liitetty määre ”empaattinen” voi valjastaa ja uudelleenohjata sitä.

Ja koska itsekkyys on ilmeisen polttava ongelma, on myös mietittävä sen vastavoimaa, altruismia eli toimintaa toisten hyväksi. Monet evoluutiobiologit ovat yrittäneet kumota puhtaan altruismin, epäitsekkyyden mahdollisuuden, joten näitä suuntauksia on käsiteltävä, varsinkin jos tahtoo pohtia, ja minä tahdon, miten itsekkyyttä tai ainakin itsekkyyden haittavaikutuksia voisi vähentää. Onko epäitsekkyyskin vain itsekkyyden muoto?         

Entä onko itämaista apua? Onko länteen tuotu vain muovinen Buddha, siteeratakseni runoilija Jarkko Lainetta, vai saanko häneltä aitoa apua rauhattomaan ja ahneeseen mieleeni? On lisäksi muistettava sellainenkin suuntaus, jonka mukaan ego ei ole ihmisen sisin olemus. ”Aikamme henkiseksi opettajaksi” mainostettu Eckhart Tolle väittää, että se mitä ”kutsut ’minäksi’ on eri asia kuin todellinen minäsi.” Onko todella jossain harhojen takana todellinen minä, joka ei olisi itsekäs oma ego?

Vai tarjoaako länsimaisen etiikka sittenkin parempia ratkaisuja?  Sieltä löytyy ainakin nykyisen yksilöllisen yhteiskunnan murskakritiikki ja suurin haaste, jonka itsenäistynyt yksilö kohtaa, nimittäin toisen ihmisten kasvojen kohtaaminen.

 

Kun penkoo aatehistoriaa, alkaa pääteesini hahmottua: itsekkyys on vapauden hinta. Mitä vapaampia olemme, sitä enemmän joudumme tekemisiin itsekkyyden kanssa, koska vapaus korostaa vääjäämättä yksilönvaltaa. Teesini merkitys muuttuu matkan varrella: itsekkyys ei ole kuitenkaan vapauden seuraus. Kyse on siitä, että yhä useammalla on mahdollisuus tehdä itsenäisiä ratkaisuja. Välillä tuntuukin, että elämä on valintojen sarja, ja sitä kaipaa jotakuta muuta tekemään ratkaisuja. Tulee tehdyksi liian monta väärää valintaa. Voi siis ymmärtää vanhojen heimovaistojen heräämisen. Vapauden myötä olemme myös herkistyneet huomaamaan itsekkyyttä muissa ihmisissä, joiden ei enää tarvitse toimia ja jotka eivät tahdo toimia ennalta valmiiden mallien tai kuninkaan edustajien määräysten mukaan.

En määrittele egoismia suoraan, koska eri kirjoittajilla se saa erilaisia merkityksiä. Sana määrittyy pikkuhiljaa, ehkä vasta lopuksi, niin että myös lukija saa antaa sille oman merkityksensä. Monen muun termin tapaan siitä paljastuu useita kerroksia: vaikka tunnelataus on sitä kohtaan usein jyrkän kielteinen, viileämmällä tarkastelulla termin alta paljastuu asioita, jotka auttavat ymmärtämään paremmin itseämme. Se on helpottavaa, toisaalta hankalaa, koska pieni itsetarkastelu paljastaa, etteivät ne muut olekaan ainoita itsekkäitä ihmisiä lähiympäristössämme.                                                   

Hahmotan omaa kantaani vapauden perustella. Itsekkyys todellakin on ongelma. Ratkaisua pitää hakea kulttuurievoluutiosta, kulttuurimme nykyvaiheesta. Nojaan siksi yksilönvapauteen: kekseliäisyyteen, jossa annetaan tilaa ratkaisuille. Mutta yksilönvapaudesta ja egosta emme pääse enää eroon, paluu vanhan ajan kollektiiviin ei kaiketi onnistu kuin harvoilta askeeteilta (kunnia heille), ja ratkaisun on siten piiltävä omassa itsessä, vapaudessa, jonka varassa luodaan yhteys ulkomaailmaan.

Itsekkyydestä emme pääse eroon, ja ehkä ei ole tarpeenkaan. Altruismia tarvitaan silti, ja voi ajatella, ettei se olekaan egoismin suora vastakohta. Siksi teen Björn Wahlroosille vaatimattoman ehdotuksen. Sitä paitsi toinen itsekkyyden vastavoima on itsettömyys, jolloin ihminen on ulkoisten voimien armoilla ja johdatettavissa, joten on tarpeen myös tunnustaa itseä, vahvistaa yksilöllisyyttä.

Ehkä altruismi ei olekaan itsekkyyden suora vastakohta.