Talvimatka Jenaan -- runoja

 

Talvimatka Jenaan on uusin runokokoelmani. Tässä runo, jonka piti tulla mukaan, mutta jäi epähuomiossa pois. Runo tulee sitten seuraavaan runokokoelmaan. Sen jälkeen seuraa kaksi runoa itse Talvimatka-kokoelmasta.

 

    Näkymä rannalta mastoon                                                      

 

     Jotain opin matkalla itäiseen metsään,

    ryteikköön (kuin Stalkerin vyöhyke)

aina jossain kytee, kallion katveessa, risujen

    seassa tai kylkiluun alla. Koboltti.

Keräsin risuja,

         annoin iltaruskon kärventää sisuksia,

    ravistaa, puhdistaa,

jatkaa matkaansa kohti syviä luolia,

    valtamerten hautoja.

 

              Kuin kloori virtaisi suureen

     kastelusysteemiin.

              Kuitenkin juuri vaisto tai sielu kaipaa

länteen, saariston halki, kerran vielä sen

            päästä näkemään keskiyön rovio,

silloin kun taivas kallistuu kuin kulho

   täynnä kuohukermaa: rientäviä noroja,

kiitäviä halkeamia, särinää kohti

    lepakon taajuuksia, yhdysaineita,

leviä ja rihmoja 

     kalliorannasta mastoon, vastavirtaan,

 

sinä vuonna kun vielä kävelimme rantoja

 

 

 

Toisten elämä

 

 

Rivakka pilvi, purkaus, vie illan kosmosta,

pitkin ruosteisia putkia, lankakeriä

       meren yllä, ja kattojen välke,

haalea lasimaalaus, kuultavia hedelmän

kuoria, ratoja ylempään sfääriin

 

               tavaraa kuvasta mosaiikkiin,

   

ja minä roikun mukana, ainakin toistaiseksi,

kunnes vyyhti purkautuu, taivas hajoaa häkkyräksi,

lyö jarrut päälle, koko päivän

olen kaivannut illan seestä,

seisonut kiveyksellä merien äärellä,

 

          sitä tarvitsee vain

natisevat lankut, lahot portaat

yliseen maailmaan, josta näkee suon yli

niin kauas kun sinervä vesi kantaa

 

suoniini missä maisema virtaa missä

suo on muodonmuutos missä meri sulaa

            kuin tina illan varustuksiin,

 

tahdon sijaita juuri siinä. Jos putoan

tästä keinusta, putoaa myös kaikki roina

joka edelle kerääntyi, mitä saavatkaan

irti siitä ne, jotka ottavat tehtäväkseen

         selittää muitten elämä.

 

 

 

 

Odotin kalenterin mitan, sitten

    muutama ruosteinen säde

sukelsi puron vaahdosta, ylsi

 

sillaksi yli lepattavien halogeenisälöjen,

    sen kaide kipinöi ja siihen luen

sen mikä leijuu pois

    kun avaa kämmenen.

 

Avaan ja hiekka varisee

    multaan kuvaksi ylisestä sijasta,

 

kaipuusta ja tuulen hengestä

 

joka on maasta peräisin.

 

     

***

 

               niin maailma loppui

        pakoputken pamahdukseen,

nopeuskamera välkkyi, niittyhopeatäplä

lepatti sen yli, siinä ensimmäinen kontrasti.

Toinen kontrasti, eli näin se jatkuu suhisten:

sarja lasin murskaamia kaikuja

vasten aamun jo säröilevää helmenharmaata.