Sanoja mustan tähden alla

UUsimman kirjani Sanoja mustan tähden alla sisällys ja esipuhe:

SISÄLLYS

Esipuhe: muusikkojen haudat ja poikkeamat reitiltä.

s. 7

Ei aavistustakaan, kuka minä olen. David Bowie.

s. 15

Valkoisen huoneen arvoitus. Jack Bruce.

s. 51

Talmudista luostariin. Leonard Cohen.

s. 81

Mene länteen, nuori kotka. Glenn Frey.

s. 115

Rocklaulaja, joka johti 1920-luvun Berliiniin.

Friedrich Hollaender, Udo Lindenberg.

s. 155

Kun proge oli tapahtuma. Greg Lake.

s. 185

Mambokuningas ja salsan olemus. Tito Punte.

s. 229

Erään aikakauden loppu.

s. 261

Kun Bob Dylan sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon

vuonna 2016, olin epäilevällä kannalla.

Olivatko Dylanin tekstit tosiaan niin hyvää kirjallisuutta,

että ne voitiin nostaa yli merkittävien runoilijoiden

saavutusten? Totta kai pidin monista Dylanin lauluista,

mutta oli aivan eri asia lukea niiden tekstejä ilman

musiikkia.

Mutta sitten tajusin, että Dylan ansaitsi sittenkin palkintonsa,

ei tosin pelkästään lyriikoiden ansioista, niiden

vertaaminen muuhun runouteen on liian hankalaa. Mutta

Dylan on saanut aikaan sen, että minä ja moni muu suurin

piirtein ikäiseni runoilija on ylipäätään alkanut kirjoittaa

runoja.

Vaikutus ei vain minun kohdallani ole ollut suora.

Ennen kuin perehdyin Dylanin aikaansaannoksiin, olin

kuullut jo kahdentoista ikäisenä David Bowien ja Leonard

Cohenin lauluja. Yritin saada selvää sanoista ja ymmärtää,

mitä ne oikein tarkoittivat. En juuri koskaan on-

nistunut siinä, koska jouduin kuuntelemaan musiikkia

pitkään kaseteilta, eikä sanoituksia ollut saatavina. Mutta

täydensin mielessäni kohtia, joita en ymmärtänyt. Ja tahdoin

itsekin saada aikaan jotain vastaavaa. Mutta koska

en tehnyt musiikkia, yritin korvata musiikin saamalla sanoihin

ylimääräistä sointia.

Dylan liittyy tähän epäsuoran vaikutuksensa ansiosta.

Kun Beatles matkasi Yhdysvaltoihin ensi kerran, sen jäsenet

tapasivat Bob Dylanin ja John Lennon alkoi toden

teolla ottaa häneltä vaikutteita. Lennon teki kappaleen

”You Got to Hide Your Love”, joka poikkesi aiemmista

kepeistä rakkauslauluista. Dylanille tuntui olevan mahdollista

tehdä laulu mistä vain ja käyttää kieltä tuoreella

tavalla, vaikka hän olikin lainannut keinonsa sikäläisiltä

folk-laulajilta.

Dylanin ja Beatlesin ansiosta pop- ja rockmusiikki

muuttui 1960-luvun puolessavälissä radikaalisti. Monen

laulun sanat olivat eräänlaista runoutta, toimivat ne sitten

luettuina tai eivät. Tekstintekijät käyttivät ainakin

osittain runoudesta tuttuja keinoja, eikä populaarimusiikki

tarkoittanut harmittomia, tarttuvia rallatuksia. Monet

laulut jäivät mieleeni, eivät tarttuvan melodian ansiosta,

vaan sointuvien sanojensa ja arvoituksellisten kielikuviensa

ansiosta.

Viime vuosina monet merkittävät 1960-luvulla aloittaneet

muusikot ovat menehtyneet. Muitakin menetettyjä

on, mutta olen valinnut tähän kirjaan itselleni merkittävimmät.

Kun David Bowie, Leonard Cohen, Greg Lake

ja Jack Bruce ja Glenn Frey kuolivat, tuntui että muuan

aikakausi on loppunut. Tekijät, jotka saivat minut kuuntelemaan

musiikkia ja pohtimaan sanojen merkitystä, ovat

lopullisesti poissa. Samalla pop- ja rockmusiikin luonne

on muuttunut. Oma kokemukseni on, ettei 1970-luvun

alussa ja puolivälissä voinut välttyä Bowien tai Emerson,

Lake & Palmerin kaltaisilta suuruuksilta. Liikenevät rahat

käytettiin levyihin, ja niitä lainattiin ahkerasti toisille.

Mitä ei pystynyt itse hankkimaan, sen saattoi nauhoittaa

kasetille. Tällä tavoin käsiin sattui myös musiikkia, jota ei

olisi itse tajunnut hankkia. Melkein jokainen vinyylilevy

oli arvokas esine, ja levyjä vaalittiin erityisen huolellisesti,

jotta ne eivät naarmuuntuisi. Kansitaide ja mahdolliset

painetut sanoitukset olivat oleellinen osa kokonaisuutta.

Suoratoisto on muuttanut tämän kaiken. Rockin tilalle

ovat nuorisomusiikissa tulleet DJ:t. Ajattelin, että on aika

vertauskuvallisesti haudata oman elämäni suurimmat

vaikuttajat. Käydä heidän haudoillaan silloin kun se on

mahdollista. Ainakin kirjoittaa heille oma hautakirjoitus.

Totta kai heidän musiikkinsa elää aina jossain muodossa,

ja on jopa nuoria, jotka löytävät heidät uudelleen. Mutta

rockin luova kausi sattui suurin piirtein vuosien 1965 ja

1976 väliin. Kun kuuntelee sen ajan parhaita saavutuksia,

tulee tunne, että rockmusiikki käytti keinovaransa loppuun.

Sen jälkeen oli vuorossa jotain muuta.

En tiedä, mistä nuoret runoilijat nykyään saavat alkusysäyksensä.

Mutta vaikka rockin suuri aikakausi on ohi,

en usko kulttuurilliseen rappioon. Aina keksitään jotain

uutta. Tahdon luodata näiden tekijöiden elämää ja sanoituksia,

saada selville mistä ympäristöstä ne sanat ja sävelet

kumpusivat, jotka saivat minutkin kirjoittamaan.

En halunnut rajoittua pelkkiin hautakäynteihin ja

muistokirjoituksiin. Otin mukaan niitä, jotka ovat eniten

vaikuttaneet minuun, ja lisäksi kaava pitää aina jossain

kohdin rikkoa. Lisäksi tahdoin kirjaan myös muita

kuin englanninkielisiä suuruuksia. Siksi mukaan tuli yksi

eläväkin muusikko, saksalainen Udo Lindenberg, varsinkin

kun hän aikoinaan johti minut 1920-luvun lopun

ja 1930-luvun alun Berliinin musiikkimaailmaan, ennen

kaikkea 1920-luvun tärkeimmän kabaree-säveltäjän

Friedrich Hollaenderin laulujen pariin. Lindenberg on

saksassa tunnettu rockveteraani, joka on käynyt lähellä

kuolemaa, mutta sitkeästi elossa, joten minulle on ollut

tarjolla hänen hautansa sijaan Hollaenderin hauta.

Koska kirja on saanut henkilökohtaisen luonteen ja

koska olen asunut jokusen vuoden Karibian rannoilla,

tahdoin ottaa mukaan myös salsan ja lajin suurimman

esittäjän, Tito Puenten. Hän kuoli juuri siihen aikaan kun

näin hänen ensimmäiset esityksensä televisiosta, ja siitä

on jo melkein kaksikymmentä vuotta. Tässä iässä muistini

ja aikatajuntani ovat jo siinä määrin litistyneet, että

vuonna 2000 tapahtunut asia voi tuntua viimeaikaiselta.

Ainakin jos vertaa siihen, mitä tapahtui 1970-luvulla.

Tyylit ja muodit olivat silloin uskomattoman erilaisia,

mutta osa musiikista on kestänyt aikaa. En kuitenkaan

vain muistele menneitä vuosikymmeniä, vaan seuraan

muusikkojen uraa eteenpäin, jos he ovat pysyneet luomisvoimaisina.

Matkan varrella sain selville muutaman asian, joita en

ennen tiennyt. Kuten sen, kuka hankki David Bowielle

asunnon Berliinissä, miten suomalainen runoilija liittyy

Creamin klassikon ”White Room” syntyyn, millainen oli

Leonard Cohenin huone Kreikan saaristossa, miksi progressiivisesta

rockista tuli niin suosittua Yhdysvalloissa

ja millainen mies oli Santanan hitin ”Oye como van” säveltäjä.

Näiden muusikkojen todellisille tuntijoille ei uusia

faktoja ehkä ole yllin kyllin tarjolla. En kirjoita kuin fani,

en edes pidä siitä sanasta, vaan kuin ihminen, johon monet

tämän kirjan henkilöiden laulut ovat tehneet vaikutuksen.

Ihailun sijaan kyse on enemmän vaikutuksista ja

vaikutelmista. Halusta tavoittaa tunnelmia, tihentymiä,

halusta ymmärtää jotain tekstintekijöiden elämästä, halusta

kirjoittaa heistä ilman ennalta suunniteltua metodia,

poimia mukaan se, mikä minua kiinnostaa.

Olen suomentanut otteita teksteistä mahdollisimman

suoraan ja koruttomasti, yrittämättä keksiä loppusointuja

tai erityisen lyyrisiä ilmaisuja. Välillä olen jättänyt

lainaukset englanniksi, jos en ole keksinyt hyvää tapaa

suomentaa niitä.

Mukana ei ole yhtään naista. Mutta tätä voimme pitää

hyvänä uutisena: Kate Bush ja Patti Smith ovat elossa ja

voimissaan, eikä minun ole tarvinnut tehdä heille omaa

muistokirjoitusta.